Reissussa

Lähdettiin taas pitkästä aikaa reissun päälle. Isot pojat saivat koulusta muutaman päivän vapaaksi, ja tiistai-iltana suunnattiin nokka kohti pohjoista ja Iso-mummulaa. Auto oli pakattu täyteen lapsia, liukureita, luistimia, leluja, vaatteita, tyynyjä ja makuupusseja. Mahtuipa mukaan Helmin rattaiden lisäksi vielä nukenrattaatkin.

Illalla oltiin yhden-pysähdyksen-taktiikalla perillä noin yhdeksän aikoihin. Iltapalaksi isomummu oli paistanut ihanan kinkkukiusauksen. Petipaikat löytyivät, vaikkei kukaan lapsista tohtinutkaan mummun viereen mennä. Pappa kun oli viettänyt sairaalassa jo viikon keuhkotutkimuksissa. Keskiviikkona sekin onneksi pääsi kotiin.

Lapsilla ja mummulan väellä oli ihanaa. Mummu luki ääneen satuja, niitä samoja mitä joka kerta isomummulassa ollessamme. Talon takana kulkee joki, ja sen penkoilta oli huikea laskea mäkeä. Luistinrataa ei viitsitty aurata, mutta hyvin penskoilla aika kului siitä huolimatta. Riehumiset koitettiin minimoida, että pappa saisi levätä sairaalareissun jälkeen. Pirtin nurkassa seisova kuntopyörä oli ahkerassa käytössä ja PikkuKakkonen katsottiin tarkkaan.

Torstai-aamuna äitille iski jo koti-ikävä. Lapsiakin jo väsytti ja riehuminen alkoi olla ihan överiä. Päätettiin pakata kimpsut ja päästää mummu ja pappa lepäämään, vaikka niitä kova ikävä tulisikin. Lähdettiin kotimatkalle päiväkahvin jälkeen. Pysähdyttiin anoppiakin moikkaamaan. Sinnepä saapui Työmiehen siskokin perheineen, ihan meitä katsomaan. Meinattiin mennä joen toiselle puolelle oman siskoni luokse yöksi ja jatkaa aamulla kotiin. Vaan sittenpä neiti 4-v oksensi.

Pienen paniikin ja vimmatun siivoamisen jälkeen pissatettiin lauma ja pakattiin autoon. Ei otettu enää riskiä, että koko sakki sairastuisi (kuten neljä vuotta sitten kun olimme mahataudissa anoppilassa koko perhe) ja lähdettiin kotiin. Parinsadan kilometrin matka yötä vasten ei tuntunut pahalta idealta kun vaihtoehtona saattoi olla se, että kuskilta menee ajokunto pönttöön huutelemalla. Sisko kyllä ymmärsi ja oli helpottunut kun peruimme yöpaikan.

Kolmen muovikassin turvin lähdettiin kotimatkalle. Kuudenkymmenen kilometrin päästä pysähdyttiin ostamaan huoltoasemalta lisää roskapusseja, kun neiti oli yökännyt jo neljästi ja viisivuotiaskin valitteli että vatsaan koskee. Kaupungin liikennevaloissa äitiä nauratti elämän tragikomiikka, kun istui nurinpäin takapenkillä pitäen toisella kädellä pussia neidin leuan alla ja etsien toisella kädellä nuoremman neidin tuttia.

Pikkuhiljaa tilanne rauhoittui ja lopulta autokin pysähtyi omaan pihaan. Nukkuvat lapset kannettiin sänkyihin ja tyhjättiin auto. Penkkejä ei tarvinnut alkaa pesemään äitin fiksun roskapussikaulurimenetelmän ansiosta. Kotimökin sisälämpötila oli tipahtanut 17°C:een, joten Työmies keitti kahvit ja laittoi takkaan tulet.

Viimeisistä mutkista huolimatta reissu oli onnistunut. Oli ihana nähdä taas rakkaita ihmisiä, sitä kun ei koskaan tiedä onko tilaisuutta siihen enää. Oli ihana päästä hetkeksi irti arjesta ja kotiympyröistä, vaikka rytinällä sinne palattiinkin. Oli mukava tuntea olleensa odotettu ja ikävöity. Oli liikuttavaa seurata, kuinka lämpimästi isoisovanhemmat näitä lapsenlapsenlapsiaan hoitivat ja rakastivat. Tuollainen kun ei ole kenellekään itsestäänselvyys, se on lahja. Ja olen todella onnellinen, että omilla lapsillani on ollut mahdollisuus tutustua heihin, ja että he tulevat aina muistamaan heidät.

Monta ajatusta taas tien päällä lähetin yläkertaan. Että hirvet pysyisivät metsässä. Että yrjöt osuisivat pusseihin. Että mutkissa ei olisi kovin liukasta. Että edellä ajaneen linja-auton vauhdissa yhtäkkiä auennut konehuoneenluukku pysyisi matkassa eikä lentäisi myrskytuulen mukana kenenkään tuulilasiin. Että isomummu ja -pappa saisivat vielä monta tervettä ja onnellista päivää, ja että näkisimme heidät vielä. Että kotimetsässä huhuttu susi olisi jo häipynyt tai ammuttu.

Vaan onhan tämä elämä aika melskettä. ♡

Unikoulu

Eihän se mee niinku Strömsössä.. Ainakaan meillä. Neiti tekee kaiken eri kaavalla kuin muut sisarukset. Toisille ei unikoulua ole tarvinnut edes miettiä. Heräryksiä on joka yö 4-8.. Ja sit se yö vissiin jo loppuukin vaikka ei meillä sängystä päästäkkään ylös. Mutta uskon lujasti että tuo oppii nukkumaan.

Työmies nukkui (tai valvoi) vauvan kanssa kaksi ensimmäistä yötä. Eka yö meni muutamalla huudolla, max 20min itkua. Toinen yö ei ehtinyt edes huutosirkukseen asti kun isi tassutti tytön uneen. Kolmantena siirryin takaisin omaan sänkyyn. Klo 11-02 oli useita herätyksiä. Seuraava joskus kuuden maissa. 7 nousin laittamaan koululaiset matkaan ja sängyssä vanuttiin kymmeneen saakka.

Yöt numero 4, 5, 6 ja 7. heräilyä alkuyöstä. Pullosta vesihuikkaa ja tyttö nukahti taas. 2-5 tai 6 nukkuu. Ja viime yö: nukahti puolen yön maissa, heräsi neljän kieppeillä itkemään. Otin syliin, etsin tutin ja hetken silittelin omaan sänkyynsä. Heräsi aamulla yhdeksän aikoihin! Jossain välissä havahtui, mutta löysi itse tutin suuhunsa ja jatkoi unia. Toivoa siis on!

Vähän siis asteittain on menty. Yötissi jäi pois ekoina öinä, ja vaihtui hetkeksi vesipulloon, tyttö kun ei korvikkeita huoli tai edes tarvitse. Pullo jäi pois puolessa välissä, ja nyt olen vain nostanut hetkeksi syliin että itku loppuu ja sitten laittanut takaisin sänkyyn. Kärsivällisyyttä vielä vähän ja eiköhän se siitä. Kyllä tuo yhden-itkun-taktiikkakin mulle riittää. ;)

Nyt neiti opettelee kävelemään. Yksi pojista oli viikon päälle 10kk kun lähti. Tyttö täyttää tänään sen 10kk ja kuulemma eilen oli isille esitellyt askeliaan. Saapa nähdä montako "rauhallista" päivää tässä enää on.. Ja yöt taitaa mennä taas hulinaksi kun opitaan uusi taito.
Mutta tätä se elämä on. Niin täydellistä, ihanaa, myös raskasta. Kymmenen vuotta on mennyt hujauksessa ja tästä eteenpäin toinen mokoma, niin lähtee jo isommat omille poluilleen. Aivan sydäntä riipii.

Onnellista uutta vuotta

Viime vuotta yritin mielessäni summailla. Eipä siitä paljoakaan muista, kun on vauvavuoden huuruissa eletty. Pieniä kriisejä on taatusti ollut, isompiakin hankaluuksia, mutta kyllä mun mielestä koko vuosi on ollut kaikin puolin hyvä ja onnellinen. Paljon on opittu, jokainen. Parisuhteessakin on ollut kaikenlaista, joka on pakottanut keskustelemaan ja tekemään kompromisseja ja näin hitsannut meitä enemmän yhteen. Lapsetkin oppii joka päivä jotain, ja tänään näin nuorimmaisen ensimmäiset varovaiset askeleet. ♡

Tuo neiti onkin pian jo 10 kuukauden ikäinen. Pikkuinen Helmi, joka on kaikkien lemmikki. Isommatkin pojat unohtavat kiukkunsa kun vauva ojentaa kätensä ja loiskauttaa märän suukon. Suukkoja jaellaan puolin ja toisin. Minäkin olen sitä opetellut. Hellyyden jakaminen on aina ollut jotenkin hankalaa, toisin kuin Työmiehelle, joten olen nyt oikein tosissani yrittänyt petrata. Ja ei se kyllä haitaksi ole ollut. Kotoa nuokin mallit on taskuun tarttuneet. Vauvoja on helpompi helliä kuin isompia, mutta olen huomannut että kyllä nuo 'esiteinitkin' tykkäävät kun äiti joskus ottaa ja rutistaa halauksen. Onhan ne ihania.

Äitiysloma loppui. Joulu meni ja uusi vuosi alkoi. Mies jäi kotiin isäkuukaudelle. Taloudellisestihan se tekee vähän tiukkaa, mutta luulen että ei tätä yhteistä aikaa voi rahalla korvata. Isä saa viettää lasten kanssa aikaa ilman että on työpäivän jälkeen väsynyt. Äitillä on aikuinen tukena ja seurana, ja matalampi kynnys ottaa omaa aikaa. Ja nyt on oivallinen hetki unikoululle.

Ukolle ei tarvinnut ajatusta kauaa myydä. Onhan se totta, että vauvan valvottaminen ja äidin väsymys vaikuttaa koko perheeseen. Ja se, kun vauva kiehnää ja kitisee yöt samassa sängyssä ja häiritsee isänkin unta, vaikuttaa vielä vähän lisää. Syysloman jälkeen on tainnut yksi ainoa yö mennä kahdella herätyksellä. Muuten tyttö herättää 4-8 kertaa.
Tänään on unikoulun ensimmäinen yö. Työmies keräsi hermonsa ja komensi minut yläkertaan nukkumaan. Tyttö nukahti viidessä minuutissa omaan sänkyyn isin silitellessä. Tunnin päästä heräsi (kuten aina) ja kokeili kaikki mahdolliset itkusävyt etsien äitiä. Isi pysyi rauhallisena ja tytön kiukku ja raivo kesti vain parikymmentä minuuttia. Kerroin ukolle olevani ylpeä hänestä, itse olisin jo luovuttanut. Tein kiitollisena iltapalankin sille valmiiksi. Täällä nyt jännitän kuinka yö tulee sujumaan ja pinna kestämään.. Monta ajatusta lähetin tuonne ylöskin ja pyysin murulle kärsivällisyyttä.

Pojilla alkaa koulukin ensi viikolla. Tällä hetkellä kolme lasta on mummulla yökylässä. Ekaluokkalainen jätti yökylän väliin kun halusi päästä isotädin luokse leikkimään. On se silti ehtinyt toisia kaipailemaankin, kun ei äitistä taikka kaksivuotiaasta velipojasta ole kaveriksi pleikkarin pelaamiseen. Onneksi tulevat huomenna kotiin. Ihan 'korkojen kera', sieltä tulee myös pikkusisko ja -veli tänne hoitoon mummun ja papan reissun ajaksi.

Elämä on Elämää isolla eellä. Monesti ollaan iltaisin ukon kanssa juteltu ja huomattu, että asiat ovat todella hyvin. Talossa pyörii Työmiehen, lasten ja lasten kavereiden lisäksi velipoikia (enoja), serkkuja ja ystäviä. Pihassa on 'uusi' pikkuinen kauppakassi, jolla on näppärä kuskata kerholaisia, käydä kirpparilla ja kurvata vaikka ystävän luokse kahville. Kodinhoitohuone pursuaa pyykkiä, märkiä hanskoja ja haalareita. Vaatehuoneen pöydän alla lasten pieniä vaatteita odottamassa kierrätykseen kuskausta. Pakastin on täynnä leipää, ja pussit repeävät helposti kun niitä yrittää nostella. Ulkona on hirmu kylmä, mutta takka hohkaa lämpöä.
Näillä eväillä tästä vuodesta tulee varmasti yhtä hyvä ja onnellinen kuin entisestäkin.           Toivottavasti teillekin.♡