Tällä hetkellä mä vihaan ihan kaikkea. Ja se viha kyllä vie voimat.
Mä vihaan ihmisiä ja niiden ilmeitä kun näkevät minut ja kaikki neljä ja puoli lasta. Mä vihaan niitten kauhisteluja, epävarmoja kysymyksiä: onks nää kaikki sun, onks kaikilla sama isä. Samalla mä vihaan neuvolantätejä jotka kysyy: miten on menny, kun niille ei voi kertoa totuutta.
Mä vihaan äitejä, joilla on täydellisiä lapsia, jotka osaa pyytää anteeksi ja joiden kiukku rauhoittuu päätä silittämällä. Myös niitä äitejä, jotka "tekee" yhden lapsen ja ajoittaa seuraavan syntymän niin ettei ikäerosta tule liian pientä tai suurta. Ja samalla mä vihaan niiden miehiä. Niitä jotka tekee itsekkäästi reissuhommia ja jättää äidin pärjäämään yksin lasten kanssa. Ja myös niitä, jotka hoitaa joka toinen yö heräämiset ja osallistuu kotitöihin.
Mä vihaan Kelaa, eduskuntaa, koko Suomen valtion "hyvinvointijärjestelmää", kaupunkeja ja kuraista maaseutua.
Vihaan kaikkea sitä paskaa jota maailma mun niskaani kaataa joka armas päivä.
Mä vihaan sitä, kun kotiäitiys on "kelan rahoilla elämistä", ja sitä kun se kotiäitiys ei ole mitään, vaikka se on kaikkea mahdollista 24/7 ympäri vuoden. Mä vihaan sitä, että miehen työpäivä kestää 8-10 tuntia ja se loppuu. Joka päivä. Ja yleensä viikonloput on vapaita. Mä vihaan myös sitä, että äidin töissäolo tulee kalliiksi, kun pitää maksaa lastenhoidosta ja työmatkoista, veroja unohtamatta.
Mä vihaan tauteja, ja yksivuotiaan tapaa niistää naamansa sohvaan tai äidin vaatteisiin. Vihaan nelivuotiaan uhmaa ja viisivuotiaan kiusantekoa. Kolmevuotiaan hallitsematon kiukku onkin taas oma lukunsa.
Vihaan itsekkyyttä, uhrautumista, ja vihaan sitä että toiset täytyy ottaa huomioon. Vihaan marinaa, riitelyä, kiukuttelua, ovien paiskomista ja mököttämistä.
Vihaan vertaistukea ja ongelmia joita on jokaisessa perheessä. Vihaan avioeroja ja yhteishuoltajuuksia, uusioperheitä, puolikkaita sisaruksia ja isoja ja pieniä sukuja.
Sitä voi yhtenä päivänä vihata melko paljon. Kuulemma se on välillä terveellistä. Ainakin multa löytyy vielä tunteita.
