keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ristiäiset

Valkoisia ruusuja.
Nukkuva vauva äitinsä vanhassa kastemekossa. Mekko on äidinisänäidin käsialaa ja siinä on kastettu kaikki äidin sisarukset, vauvan serkut ja muutama äidinkin serkku.
Mummun vanhat pellavaverhot pikkumiehen juhlavaatteina.

Tilaisuus oli hieno. Lapset jaksoivat reippaasti. Neiti 2-vuotta sai tärkeän tehtävän toimia pikkuveljen pään kuivaajana. Eskarilainen tuijotti laulun aikana tärkeänä virsikirjaa vaikkei vielä lukea osaakaan. Herrat 3- ja 4-v istuivat enojen kanssa. Sylikummi hikosi takan vieressä, oli sitä itse edellisenä päivänä ahkerasti lämmittänyt. Nimi yllätti kaikki, kukaan ei ollut arvannut, vaikka yritetty olikin. Viimeisen virren aikana pikkuväki livahti yläkertaan leikkimään. Kaikille taisi löytyä kaverikin. Mies toimi kahvinkeittäjänä. Juhla-astiastona palveli isomummun tuomat, käsintehdyt, vanhat tummanvihreät kupit. 
Vähän harmitti kun miehen vanhemmista kumpikaan ei kurjan ajokelin vuoksi päässyt paikalle. Mutta juhlat olivat onnistuneet ja olo helpottunut, kun ne vihdoin oli saatu aikaiseksi. 

maanantai 20. lokakuuta 2014

Ystävä

Minulla oli lapsuudessa ja nuoruudessa ihana ystävä. Lukioaikoina tiet erkanivat. Minä olin se joka lähti. Syitä oli monia ja lähelle voi arvailla, totuus kuitenkin on, etten noista ajoista muista kuin lukion tupakkanurkan, pystytukan ja riidat vanhempien kanssa. Silloinen poikaystävä (nykyinen aviomies) meni kavereiden edelle, koulunkäynti kiinnosti yhtä paljon kuin kilo p****a. Iskä ja äiti oli 'kakskytluvulla syntyneitä kalkkiksia, jotka ei halunnu ymmärtää'.

Vuodet kului, asuin välillä muualla, perhe kasvoi. Ystävät kulkivat omia polkujaan. Silloin tällöin törmäsimme, vaihdoimme muutaman vaivaantuneen sanan, jatkoimme polkujamme. Usein harmitti tuo etäisyys. Yhteyttä oli vaikea ottaa, perheemme olivat erilaiset, aiheet arkoja. Tekosyitä keksin monia.

Sitten kotiseurakunnassa alkoi 3-vuotiaille oma päiväkerho. Lapsuudenystävän esikoinen ja meidän keskimmäinen pääsivät molemmat ryhmään. Törmäsimme ovella, pyysin hetken mielijohteesta kahville. Siitä tuli heti tapa. Kolmevuotiaiden kerhoillessa, me istumme juoden kahvia kuten muutkin aikuiset. Samalla kaitsemme nuorempia lapsiamme. Juttelemme. Ja joka kerta kello kiirehtii ja juttu jää kesken.

Onneksi  kaapeista löytyy kierrätettävää. Lastenvaatteita, kenkiä, kankaita: "Tarvitsetko? Tule hakemaan!" Ja niin me juomme kahvia. Löydämme toisemme uudelleen. Siellä me yhä olemme, ne pikkukakarat jotka kikattivat rauhanyhdistyksen naulakoissa. Ne teinit joiden elämä oli ihastumisia ja sydänsuruja. Poikaystäväriitoja, yökyläilyjä, noloiluja, leikkitappeluita, päiväkirjoja, kaupungilla kiertelyä.. Syvällisiä pohdintoja pitkälle yöhön.

Tuntuu kuin olisi löytänyt uuden ystävän. Erona vain se, että tämän tuntee jo ennestään. Ja uudelleen tutustuessa huomaa, että se joka on muuttunut, olen minä  itse. Vai olemmeko lainkaan muuttuneet?

Ruokakauppareissu venähti puolestatoista tunnista viiteen, kun 'poikkesin' paluumatkalla. Askel kevyempänä ja mieli kiitollisena kannoin kassit ja vauvan puolenyön aikaan nukkuvaan kotiin. Meidän polkumme ovat ennalta määrättyjä. Mutta ne aidot ystävät pysyvät, jos vain annamme heille mahdollisuuden.

Ystävyydestä on monia kuluneita sanontoja. Ne ovat kaikki totta.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Lamppu syttyi!!

Nyt on kyllä innostus huipussaan! Ja toivottavasti tästä lähtee nyt koko perheen hyvinvointi nousuun.
Tästä lähtee:

1. Vauvalla on ollut sitkeä sammas miltei syntymästä saakka. Ja suu on valkea edelleen. Mycostatin-kuuri (miten nyt sitten kirjoitetaankaan) on syöty. Vissy, puolukka ja sitruuna kokeiltu. Äidillä rinnat rikki jatkuvasti, aina toisen parannuttua toinen menee rikki. JNE.

2. Ilmavaivat. Huhheijjaa, meidän perheessä kaikkien vaiva, ja melko kiusallinen sellainen. "Hajussa kasvaa" -sanonta alkaa olla jo puhkikulunut.

3. Akne. Miehellä tosi paha, ollut oikeastaan aina.

4. Väsymys, masennus, makeanhimo, nämä kaikki on vauvan syntymän jälkeen korostunut entisestään.

5. Peräaukon kutina. Kohta viisvee jo pitkään itkenyt, ettei osaa pyyhkiä pyllyä enää kunnolla, kun aina vaan kutisee. Muilla tätä vaivaa ei ole, ja kihomadot on suljettu pois.

6. Taiveihottuma. Olen pikkulikalla epäillyt jo vehnäallergiaakin ihottuman takia..

Näistä jo voi laskea yhteen, ja tulos on melko varmasti HIIVA.
"Yleensä Candidan läsnäoloa ei huomaa eikä se aiheuta ongelmia. Candida-hiiva voi kuitenkin muuttua kontrolloimattomasti lisääntyväksi infektion aiheuttajaksi, mikäli olosuhteet elimistössä muuttuvat sen kasvua ja vallalle pääsyä suosiviksi. Candidan liikakasvua kutsutaan hiivasyndroomaksi" Lähde:http://terveyshymy.fi/artikkelit/minullako-hiivasyndrooma

No niin. Tästä hetkestä lukien meidän perhe:
- on karkkilakossa
- vähentää sokeria
- ottaa maitohappobakteerit käyttöön = Gefilus
- kuorii porkkanoita, maistelee puolukoita, vähentää mehuja ja limsoja
- opettelee syömään riisiä ja vähentää makaroonia

Vitsit, oon ihan täpinöissä! Tässä on nytkin koneella auki kahdeksan välilehteä, aiheeseen liittyen. Piti tulla tänne kirjoittamaan ajatukset selviksi, ja postaus itelle muistilistaksi. Ihan varmasti ei päästä kokonaan eroon hiivaleivästä, perunasta tai sokerista, eikä sitä yritetäkään. Mun järkeilyn mukaan jo vähentämisellä pitäis näkyä jotain tehoa. Ja tosiaan kuituja lisäämällä.

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00218&p_haku=hiiva Tämän mukaan kokeilusta ei ole haittaa. :D

perjantai 3. lokakuuta 2014

Vyöhyketerapiassa

Vauveli on ollut viime viikot kipeä. Mahavaivainen, kiukkuinen ja nukkunut huonosti. Sammaskin vaivaa edelleen lääkkeestä huolimatta. Yöt on valvottu ja kanniskeltu pikkuista, päivät menty sumussa, kotityöt tehty yhdellä kädellä ja kannettu vauvaa toisella. Mies on viihtynyt talon ulkopuolella omien projektien parissa. Univaje vaivaa molempia, mies ratkaisi omansa muuttamalla alakertaan nukkumaan.

Eilen tuli stoppi. En saanut uuden pyykkitelineen muovista jalkaa paikalleen, vauva huusi vaunuissa ja mies kiukutteli kun ei päässyt tietokoneelle. Pillahdin itkuun. Mies lähti autotalliin. Lapset riehuivat ja äiti itki vauva tissillä sohvalla. Soitin vyöhyketerapeutille, sille samalle joka hoiti itkuisen tyttövauvan kaksi vuotta sitten. Saatiin aika seuraavalle päivälle. Mies sai lukea whatsappista vaimon pitkän vuodatuksen ja avunpyynnön. Mökötti, mutta tuli sentään yöksi viereen nukkumaan. Ja vauva nukkui yön, vain kolmesti heräsi syömään.

Mummu saapui lapsenvahdiksi ja lähdin pojan kanssa 'hierontaan'. Vyöhyketerapeutti oli löytänyt edellisen käynnin paperit ja muisti minut. Näki läpi. Näki stressin. Sanoitti uupumuksen, pettymyksen, turvattomuuden ja tuen puutteen. Myös rankka synnytys käytiin läpi. Ja se taustoitti kaiken muun. Myönsin masennuksen ensimmäistä kertaa. Ja se helpotti.

Vauvan vatsavaivat tälläkin kertaa johtuvat minusta. Ja rankasta alusta. Jo syiden tiedostaminen helpotti omaa oloa. Joku ymmärsi, eikä syyllistänyt. Antoi luvan olla väsynyt. Vauva huusi äänensä käheäksi hoidon aikana. En pelännyt, sillä tiesin että lapsi on osaavissa käsissä. Ajelin kotiin monissa mietteissä. Toivoin miehen ymmärtävän viestini oikein.

Kotona oli siistiä. Tiskit oli laitettu, jopa yläkerran kaaos oli järjestetty. Ihana äiti. <3 Mies tuli kotiin ja ehti hetken istua ja kuunnella kuinka vauvan kanssa sujui. Ja mistä kaikki johtui. Mietteissään lähti sekin jatkamaan autoremonttia. Vauva heräsi syömään ja jatkoi taas uniaan. Katsottiin lasten kanssa videota.

Oma olo on toiveikas. Mies päästi lähelle ja puhui omasta stressistään. Jotain oli ymmärtänyt viesteistä kun lupasi pyytämättä ehtiä ajoissa kotiin saunomaan. Vauva on erilainen. Väsynyt, syö rauhassa, rento. Nähtävästi kaikki vaikuttaa kaikkeen. Maanantaina uusi aika vyöhyketerapiaan, josko sitten varaisin myös itselleni hoidon.

Kyllä me tästä selvitään.. <3

Seuraava aamu olikin jo helpompi, vaikka vauva herättelikin yöllä usein. Mies oli siinä vieressä, edellisenä iltana ehdittiin jutella asioista lisää, myös synnytyksestä puhuttiin. Pienestä on kaikki kiinni. Nyt tuntuu että molemmilla on halua taas yrittää löytää se parisuhde. Ainahan se jää taka-alalle uuden vauvan tullessa, ja aina se pitää löytää uudelleen. Ollaan siinä käännekohdassa.

Toinen oppi terapeutilta oli läsnäolo. Harjoittelin sitä eilen. Istuin vauva sylissä sohvalla ja yritin keskittyä riehuviin lapsiin. Katsoin vain. Meteli olikin helpompi sietää. Yhtäkkiä meno alkoikin rauhoittua kun lapset aistivat äidin katselevan. Siinä ne sitten könysivät kainaloon koko lauma ja kaikilla oli asiaa. Tänä aamuna onnistuin läsnäolosta ja kännykän käytöstä mainitsemaan miehellekin ilman että se loukkaantui.

Odotan innolla maanantaita. Uskon että hoito tehoaa vauvaan ja mahavaivat hellittävät. Neidillä tehosi jo ensimmäinen kerta, mikä on harvinaista. Yökitinäkin on helpompi sietää kun tietää että se helpottaa pian.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Arkiaamu

Kahdeksannen avioliittovuoden ensimmäinen päivä. Kello soi ensimmäisen kerran 7.45. Lapset olivat könynneet peittoinensa isin paikalle ja jalkopäähän. Vauvan kanssa tuli taas valvottua yöllä, joten kello torkuttaa 8.09 saakka ennenkuin noustaan ylös.

Puurovesi kiehumaan, eskarilainen nostaa metelin, kun äiti käskee laittamaan pitkät kalsarit jalkaan. Yöllä on ollut ensimmäinen pakkanen ja nurmikko on vielä kauniin kuuran peitossa. Aurinko pilkistelee ja vauva kitisee. Puurot lautasille, isot pojat tulevat käskemättä pöytään. Seuraava vääntö on eskarilaisen ulkohousuista. Äiti voittaa taas. Syötän vauvaa sohvalla samalla kun seuraan ikkunasta, että poika pääsee taksiin. Nuoremmat malttavat irtautua lego-leikistään ja tulla syömään. Taksi käy pihassa 8.43.

Vaipat vaihtoon. Ensin vauva, sitten kolmevuotias. Samaan sarjaan vielä Neiti-kaksi-vuotta. Sukkahousuista oli taistelu jo eilen, joten tänään puettiin isoveljelle ensin Salama McQueen -sukkahousut. Ne oli tytön mielestä hienot, ja nätisti meni omatkin sukkikset jalkaan kun ei velipoikakaan pannut hanttiin.

Nelivuotias vinkuu tietokoneelle. Äiti on tyhmä eikä kirjoita salasanaa. Vauva pääsee hetkeksi isoveljen syliin. Sitten kolmikko kiipeää yläkertaan leikkeihinsä. Vauva yrittää jo kovasti jutella. Istutaan sohvalla ja ihmetellään. Kunnes tärähtää ja alkaa lämmittää. Kura nousee kohti bodyn niskaa. Body menee roskiin ja muistan taas että pyykinpesuaine on lopussa. Pitää tehdä kauppareissu jossain kohtaa.

Isommat ilmestyvät alakertaan. Hetki juostaan olohuoneessa hippaa, tapellaan ja uhotaan. Lopulta äiti hermostuu ja meno hiljenee taas lego-leikiksi yläkerrassa. Vauva vaatii lisää ruokaa. Syötän taas ja komennan samalla yläkerrassa pikkuveljeä kiusaavaa nelivuotiasta. Tyttö löysi  nukkevauvansa ja  tulee hoitamaan sitä äitin viereen sohvalle. Vauva nukahtaa. Kello on 9.56 ja alan suunnitella aamukahvin keittoa. Suihkuunkin olisi mukava ehtiä. Missähän mun villasukat mahtaa olla..? Ehkä laitan takkaankin tulet, kun saatiin tämmöinen ihana pakkasaamu. Onneksi tänään ei ole kiirettä mihinkään.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Leimattu

Taas on vanhoillislestadiolaiset vedetty suurennuslasin alle, ja nyt syljetään. Tekisi mieli laittaa silmät kiinni kaikilta ilkeiltä kommenteilta ja herätysliikkeestä vikoja kaivelevilta kirjoituksilta. Miksette jo anna olla? Miksi yleistätte? Miksette ota selvää ennen pilkkaamista ja tuomitsemista?

Tällaiset "olen läheltä seurannut", "oman kokemukseni mukaan", "kaikki tuntemani lestat", herättävät kysymyksen: ihanko todella NYKYPÄIVÄN vanhoillislestadiolaiset? Ettei sieltä 70-luvulta? Tai esikoislestadiolaiset? Nämä kaikki on valitettavan usein sotkettu yhdeksi "oon kuullut" -klöntiksi.

Toinen uuden kirjan kirjoittajista puolustautuu somessa sillä, että haluttiin antaa ääni niille väsyneille ja alistetuille suurperheien äideille, jotka tarvitsevat apua. Nyt uutisointi ja keskustelu on niin negatiivista ja syyllistävää, jopa pilkkaavaa, että tuskin avun pyytämisen kynnys ainakaan madaltui! Nyt kaikki lestadiolaisäidit on leimattu 'aivottomiksi synnytyskoneiksi' ja meidän lapsemme yhtä toivottomiksi tapauksiksi, koska 'he joutuvat ottamaan liikaa vastuuta liian pieninä, kun vanhemmat eivät jaksa ja ehdi kaikkia lapsiaan hoitaa'.. Mihin tällä pyritään? En usko että tämä sävy kumpuaa yhteiskunnan auttamishalusta.

Tottakai jokainen suurperheen äiti on joskus väsynyt. Ja ihan taatusti sitä on myös se työssäkäyvä yhden lapsen äitikin. Ihan varmasti traumaattisia synnytyksiä ja vaikeita raskauksia on heilläkin, jotka 'tekevät' vain sen yhden, tai korkeintaan kaksi. Mutta onko lestadiolaisäiti huonompi kuin ei-uskova suurperheen äiti? Miksi se, että kuuluu vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen tekee siitä äidistä muun maailman sylkykupin?

Joku heitti jossain kysymyksen, miten iso perhe voi selvitä vain yksillä tuloilla. Ratkaisuja on yhtä monta kuin on perheitä. Yksi yhteinen tekijä on ahkeruus. Lapset ovat saaneet oppia vastuunkantoa jo kotona. Ajatella, että sitäkin voi oppia sopivasti eikä liikaa. Ahkerat ihmiset perustavat yrityksiä. Toinen ahkera rakentaa talon, jonka myy, ja tekee hiukan voittoa. Hän tekee uuden talon ja saa  taas hiukan voittoa. Kolmas talo saattaakin olla jo velaton, ja siinähän on ison perheen mukava asustella. Lapsilisät käytetään lasten hyväksi siinä missä muukin perheeseen tuleva raha. Auto ostetaan usein käytettynä, tai osamaksulla. Ja pitkä penni säästyy siinäkin kun lapset hoidetaan kotona, eikä tarvitse maksaa isoja hoitomaksuja. Ruokaan seitsemän henkilön perhellä menee rahaa viikossa saman verran kuin pariskunnalla, joka käy päivittäin ravintolassa.

Ennakkoluulot on päivän sana. Ennakkoluulojen vuoksi jokainen vl-äiti joutuu taas tarkkailun alle. Ne, jotka jaksavat hyvin ovat varpaillaan, puolustusasemissa. Ne jotka uupuvat, esittävät pirteää, tai katkeroituvat. Joku piiloutuu, joku hakee apua. Jokaisella on oma tarinansa. Älkää yleistäkö.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Jospa nyt sitten...

...alkais helpottaa tää imetystouhu. Viimeset pari päivää leikitty taas rintapumpun kanssa. Sammas vaivaa EDELLEEN. Nyt on kokeiltu kaikki: puolukka, vissy, SITRUUNA. On pyyhitty vauvan suuta ja huuhdeltu rintoja. Ja rinnanpäissä syvät haavat on ja pysyy ja kirvelee ja vuotaa verta. On syöty rautaa ja vitamiineja, sammas nimittäin saattaa tulla niiden puutteesta..

Tänään käytiin taas neuvolassa. Viime perjantaista (nyt on siis keskiviikko) pojalle on  kertynyt painoa 300grammaa lisää, ja pituuttakin kokonainen sentti! Siis viidessä päivässä! Huhhei, ei ne hammasta purren lypsetyt maidot hukkaan oo menny. :D Ja tosiaan, tällä kertaa ihana neuvolantäti haki lääkäriltä reseptin, jolla sai ihan oikean lääkkeen sammaksen hoitoon. Jospa nyt alkais paranemaan kaikki: äiti, pojan mahavaivat, vaippaihottuma ja suu. Ihana kodinhoitaja oli neuvolareissun aikana ehtinyt  keittää kaikki tutit ja pullot.

Illalla pääsin vähän kaupunkiin. Kävin eskarilaisen kanssa ruokaostoksilla Prismassa. Samalla haettiin keittiöön uusi vahakangasliina ja ostettiin pojalle uudet kengät, edellisistä kun varpaat irvistää. Ajatella että viime vuonna kengät jäi vielä seuraavalle käyttöön. :D

Huomenna sitten pieniä siivoiluja tämänpäiväisen viikkosiivouksen päälle, kun illaksi on kutsuttu rotinavieraita. Toivottavasti joku tulee, tai löytää tänne perämettille. ;) Ja voi kun ne tois kaikkia ihania herkkuja! :D Ja se vertaistuki..<3

tiistai 9. syyskuuta 2014

Päästiin liikkeelle

Ihan huippua! Neljävee pyörällä, kolmevuotias potkumopolla, neiti istui rattaissa jalkatuen päällä, vauva kantokopassa. Pitkästä aikaa täällä!

maanantai 8. syyskuuta 2014

Luojan lykky

Tämä ihana poikanen..<3 Sammas alkaa olla taipumaan päin, vielä me se selätetään. Imetys alkaa taas sujua.. Vauvoissa on sellainen henkireikä, hyvä syy istua pikkuinen sylissä sohvalla ja 'nuuhkutella'. Joskus sitä ehtii selailemaan nettikirppareita, josta tehtiin tämmöinen löytö. Mahtava, ja ennenkaikkea leikkiä kestävä nukkekoti pian 2 vuotta täyttävälle neitokaiselle synttärilahjaksi. <3 Ja onni oli sekin, kun satuin huomaamaan pienen ilmoituksen, jossa lahjoitettiin lastenrattaat niitä tarvitsevalle. Laitoin heti viestiä, sillä tuplarattaat hajosivat suviseuroissa, eikä retrovaunuja raaski hiekkateillä pilata. Ilman rattaita olo on aikalailla sidottu. :) Ja mikä yllätys oli, kun rattaat olivat näin hyvässä kunnossa! Pesin kankaat ja pumppasin renkaisiin ilmaa. Ihan loistavat ja kevyet työntää! Oon kyllä ihan mielissäni. :D Tässä murunen nukkuu tyytyväisenä kantokopassa iltalenkin jälkeen. Lenkki oli muuten ensimmäinen ainakin vuoteen! Ja oli kyllä mahtava kävellä hiljaisia teitä omissa mietteissä.. Ehkä innostun huomennakin..? Hyvä mieli...<3

perjantai 5. syyskuuta 2014

Some

Mä en sit enää ikinä kirjota minkäännäköstä päivitystä facebookkiin!! Tulee niin hölmö olo kun jollekkin innoissaan kertoo jotakin, niin vastaus on:"joo mä luinki jo facesta". -"Ai mä vissiin laitoin senki jo sinne.." Niin että hölmö minä.. :/ :D

Koska onhan se nyt mukavampi jutella sen ihmisen kanssa menneen viikon tapahtumat siinä kahvipöydässä, kun ei tartte keksiä sitä juttua. Tai kysyä ennen jokaista juttua mikä mieleen putkahtaa: luiks mun päivityksen sillon kun......

Toisaalta facebookissa on mukavampi lukea ihmisten oikeita kuulumisia kuin selata kaikkia linkityksiä Ilta-sanomiin tai Youtubeen. Ja kivempi katsoa kuvia, jotka on otettu itse, kuin niitä iänikuisia ajatelmia tai jonkun muokkaamia 'hymyhuulet.com' -systeemejä. Ainakin minusta.

Tätä blogilinkkiä lukuunottamatta olen kyllä varmaan kaiken tähdellisen omasta elämästäni facebookiin laittanut. Tosin profiilini näkevät vain itse hyväksymäni kaverit. Ainakin niin kauan kunnes joku hakkeroi tilini.. Ehkä olisi hyvä poistaa edes osa lasten kuvista, ja tosiaan miettiä tarkkaan mitä sinne kirjoittaa.. :/

WhatsAppin käytössä olen vielä ihan vasta-alkaja. Sen turvallisuudesta en niin tiedä, mutta kätevä se on. Ja helpompi rajata ne, joiden haluaa omat kuulumisensa tietävän. Ja olihan se sairaala-aikana helpompi suunnitella kun kaikki perheenjäsenet oli samassa ryhmässä eikä tarvinnut monelle tyypille erikseen viestitellä.

Niin tai näin, pitää nyt tätä somea miettiä ihan tosissaan. Tarvitseeko kaikkien tietääkään kaikkea? Ja kyllä mä luulen, että ensisijaisesti mukavampi pyytää joku kylään kuin jutella messengerissä tai whatsappissa..?

Onko muita, joiden elämä on somessa? Kyllä täytyy myöntää että paha riippuvuus itsellä on, ja suuresti sen vuoksi, ettei viiden lapsen kanssa viitsi noin vain lähteä kyläilemään.. Mä koitan parantaa tapani.. ;)

maanantai 1. syyskuuta 2014

Tissi

Se on sit kummallinen juttu. Ja jostain syystä herättää paljon mielipiteitä. Vauvaelämä nyt kuitenkin pyörii paljolti tissin ympärillä. :D

Imetys onkin taas toinen tarina. Ja aina siitäkin saa keskustelun aikaiseksi. Itse olen aikalailla puolueeton sen suhteen.. Omat kokemukset kun on aika moninaiset. Ensimmäinen poika siis syntyi rv35+1 ja eli ensimmäisen viikkonsa vastasyntyneitten teho-osastolla OYKSissa. Siellä poika söi ensin nenämahaletkusta, sitten pullosta. Silloin kehittyi ensimmäisen kerran suhde rintapumppuun. Imetystä yritin opetella ensimmäiset kolme kuukautta, kunnes luovutin: pojalle rinta vain ei kelvannut, olihan se työläämpää pulloon verrattuna. Pullovauvasta tuli kuitenkin oikein hyvä poika.

Toinenkin poika syntyi rv35+1. Tehovalvonnassa taisi olla vuorokauden tai kaksi, sitten pääsi osastolle äidin kanssa ja kolmen tai neljän vrk:n iässä kotiuduttiin. Imetys lähti käyntiin ihan erilailla, ja 7kk:n iässä poika hylkäsi tissin itse. Liekö pikkuveli jo maistunut maidossa.. ;)

Kolmas pojista taas pysyi mahassa pikkuisen pidempään ja syntyi vasta 35+2! Taas meni viikko keskolassa, mutta imetystä saatiin onneksi opetella siellä. Ja hyvän alun jälkeen maito loppui vauvan ollessa vasta 5kk. Tähän syyksi päättelin stressin, sillä jännitys siitä valmistuuko talo aikataulussa, sekä muutto ja siihen liittyvät hankinnat, paperit ym. veivät energiasta valtaosan..

Tytön kanssa elämä oli kaikin tavoin erilaista. Vauva syntyi täysiaikaisena rv37+2, pääsi heti vierihoitoon, imetys sujui ja kaiken piti olla hyvin. Jostain syystä imetys oli kuitenkin inhottavaa. Maitoa riitti ja vauva söi, imetys ei sattunut, mutta silti koin imetyksen epämukavaksi. Ehkä alitajuntaan oli jäänyt jotain ensimmäisistä päivistä, kun kymmenen minuutin imettämisen jälkeen vauva piti irrottaa rinnasta ja juosta vessaan oksentamaan - jälkisupistukset olivat jotain hirveää.. "Urheasti" jatkoin, kunnes maidontulo lakkasi tytön ollessa 6kk. Vauva nukkui todella hyvin yöt, eikä tarvinnut yöllä maitoa, kaiketi syy oli siinä.. Pullon opettelussa olikin sitten ongelmaa kerrakseen.. :D

Ja taas kerran imetys on inhottavaa. Rinnanpäät on rikki, vauva syö tiheästi ja pitkään, ja nyt löytyi vielä sammas pojan suusta. Mies tuo Saskiaa Lidlistä, niin saadaan sammas asettumaan. Kunhan haavat paranevat, yritän aivopestä itseni pitämään imetyshetkistä. Onhan se tavallaan pieni lepohetki, ja onhan se ihana vain istua ja katsella ihanaa lasta.. Ja yöllähän se on ehdottomasti se helpompi tapa ruokkia vauva, kun ei tarvitse nousta pulloja lämmittelemään. ;) Mutta enää en pode huonoa omaatuntoa sen takia että välillä annan korviketta pullosta, kuten tein esikoisen aikana. Ehkä mä vielä opin.. ;)

perjantai 29. elokuuta 2014

Viiden lapsen äiti.

Näin sitä on pian kolme viikkoa elelty ja opeteltu uutta arkea seitsemän hengen perheessä.
Esikoinen on innoissaan käynyt jo kaksi viikkoa eskaria, nelivuotiaalla alkoi taas seurakunnan päiväkerho, ja kolmevuotiaskin pääsi uuteen kolmevuotiaitten kerhoryhmään. En tiedä kumpi on enemmän innoissaan: eskarilainen vai 'pikkukerholainen'.. :D

NEITI on pikkuveljeen suhtautunut oikein hienosti. Vauva on ihana ja sitä pitää saada hoitaa. Huuto tulee, jos äiti ei anna sitä syliin.. Tai jos joku velipojista saa sylitellä vauvaa. Päiväunia tyttö on  jättänyt välistä useamman kerran, ihan kyllä äidin syystä.. Kun äiti ei ole muistanut/ehtinyt/viitsinyt tapella tyttöä nukkumaan. Ja kohtalaisen hyvin on kuitenkin selvitty iltaan asti.

Nelivuotias on nyt huomannut tilaisuutensa. Kun isoveli on eskarissa, hänen paikkansa 'isona poikana' on vapaa. Useimmiten aamupäivät on tappelua nuorempien kanssa, mutta välillä poika on keksinyt oikein kivojakin juttuja: esimerkkinä tämänaamuinen 3-v kerhoon kuskaaminen: "Mä voin mennä takapenkille vahtimaan pieniä, niin V saa mennä etupenkille kun se on tänään kerholainen." <3

Sairaalasta kotiuduttuamme lapset kävivät viikon verran pahasti ylikierroksilla. Toki sadekeleilläkin oli osuutensa. Päivät ja varsinkin illat olivat yhtä villiä riehumista, huutamista ja tappelua. Meno rauhoittui sunnuntai-iltana: pojilla oli menossa 'painimatsi' mikä tarkoittaa suurin piirtein sitä, että isoin lyttää pienemmät lattiaan huutamaan, ja toiset yrittävät päästä karkuun. Tässä taistossa esikoinen äkkiä kolautti leukansa velipojan päähän. Alkoi hirveä huuto, pojalta valui veri suusta ja kirkui hampaitten hajonneen. Kun lopulta päästiin kunnolla tutkimaan tuhoja, selvisi että yksi alaetuhammas oli irronnut(se löytyi lattialta) ja viereinen kääntynyt niin pahasti eteenpäin,  että ien oli halki. Päivystyksessä neuvottiin odottamaan aamuun ja hammaslääkäriin. Saatiin maanantaille aika ja hammaslääkäri otti toisenkin hampaan irti. Poika oli reipas ja ylpeänä  esitteli sekä isoa koloa suussa että irrotettua hammasta pienessä putkilossa.

Äiti on kyllä ollut superväsynyt. Suurin syy tähän on alhainen hemoglobiini. Nyt olo tuntuu jo paremmalta, kun on muistanut syödä rautaa. :) Onneksi on ollut vapaita kodinhoitajia, ja saimme jopa vakituisesti kodinhoitajan käymään 1-2 kertaa viikossa. Mies on vauvan syntymän jälkeen pitänyt tasan yhden päivän vapaata töistä..  Rakennusalalla ei kannata pitää lomia silloin kun töitä riittää. Säästetään isyyslomat joulun aikaan, niin alkuvuosikin on sitten taloudellisesti helpompi. :)
Muuten ukko on kyllä kotona ollessaan enemmän osallistunut lastenhoitoon, ja ihan oma-aloitteisesti. Harmi vain, että sitä ei juuri kotona näy, kun kumpaankin autoon pitää tällä hetkellä tehdä remonttia. Ja jos omilta autoilta jää aikaa niin aina voi korjailla naapureitten ja kavereitten vehkeitä. O_o Mutta kyllä mä osaan sitten hermostua kun menee liian pitkälle, tai väsyn itse yksinoloon. ;)

Ja ylpeänä voin kertoa, että olen opetellut uuden hyvän jutun, nimittäin iltasadun! Olen aina vältellyt ääneen lukemista, ihan vain laiskuuttani. Nyt tuntui mahdottomalta saada lapset nukkumaan ihmisten aikaan niin, että eskarilainenkin ehtisi nukkua tarpeeksi. Kaivoin hyllystä Astrid Lindgrenin ja ennenkuin olin päässyt Ronja Ryövärintyttären ensimmäisen luvun loppuun, koko sakki nukkui. Ja sama toimi koko viikon. Eikä se lukeminen ollutkaan niin hankalaa kuin olin luullut. ;) Tästä on hyvä jatkaa..

Vielä kun oppisin käymään lenkillä, olisin luultavasti hyvinkin tyytyväinen itseeni. :D

Vauvalle vaatetta

Mummu lähetti monta metriä farkkukangasta. Piti opetella ompelemaan sitä.. Harjoitustyönä 56cm haalari uusimman OBn kaavalla. "Yäk, kakka haisee" totesi neiti-melkein-kaksi-vuotta hypistellessään työn alla ollutta sinapinväristä joustofroteeta. 56 potkuhousut, 50 body ja lakki. Autokankaasta 50 body, oma muokkaus jostain OBn kietaisumallista. SK lehdestä löytyi 50cm puolipotkuhousujen kaava, Metsolan kaavoittama. Tässä murunen mummun suunnittelemassa sukassa. Sukkaan käytin kaikki lankakorissa pyörineet jämät, ja lopputulos oli aika söpö. ;)

perjantai 15. elokuuta 2014

Pitkä viikko

Sunnuntai-iltana tosiaan sain syliini niin rakkaan pienen pojan. Maanantai kului vauvaa ihmetellessä ja ruokkiessa. Vauvalta otettiin verikokeita hemoglobiinin ja bilirubiinin seuraamiseksi. Lapsen kasvot olivat vielä mustat, mutta pahin turvotus oli jo laskenut. Toiset lapset olivat mummulassa hoidossa, kun kodinhoitajaa ei saatu ja mies joutui lähtemään töihin.

Tiistain mies sai vapaaksi ja hoiti kotona. Huonekaveri pääsi kotiin, ja uskalsin luvata kotiväen vierailulle. Vauvan mustelmakin oli muuttunut vähemmän järkyttäväksi. Sisarukset tulivat ja ryntäsivät ihmettelemään vauvaa. Äitistä ei niinkään piitattu, vauva oli niin ihmeellinen. Tyttö oli matkalla nukahtanut, mutta heräsi ja omi pikkuveljen saman tien. Vauva kiersi sylistä syliin, sitä syötettiin pullosta, tökittiin, siliteltiin ja ihmeteltiin.

Käytiin sairaalan kahvilassa jäätelöllä ja saattelin lapset autolle. Olisi tehnyt jo mieli mukaan.. Kotiväki lähti ja mummu tuli.. Käytiin läpi synnytystä ja puhuttiin naisten juttuja. Keskiviikon lastenhoitaja oli taas hakusessa, kun mies ei saanut enempää vapaata. Kodinhoitajan toimistossa ei vastattu enää edes puhelimeen.. Lopulta saatiin sumplittua pikkuveli yöksi ja aamupäiväksi, mummu jatkaisi koulun jälkeen. Stressasin kotiasioita ja kotiinpääsyn venyvän.

Keskiviikko koitti ja toiveet kotiinpääsystä olivat korkealla. Vauva söi tiheästi ja oli virkeä, vaikka alkoikin kellastua. Saimme kuitenkin lastenlääkäriltä luvan lähteä, ja määräyksen tulla torstaina taas verikokeisiin. Soitin papan hakemaan, ettei tarvitsisi iltaan asti odotella miehen ehtivän.

Kotona odotti kaaos ja tyhjät ruokakaapit. Siivosin, imuroin, kävin kaupassa, ruokin riehuvat lapset ja laitoin nukkumaan. Aamulla kaverini tuli lapsenvahdiksi sen ajaksi kun käydään vauvan kanssa verikokeissa.

Istuin synnyttäneiden osastolla vauva sylissäni odotellen tuloksia. Hoitaja saapuikin ja ilmeestä luin, ettei nyt mennyt niinkuin piti.. Hoitaja saattoi meidät lastenosastolle. Istuin sängyllä ja itkin sitä, etten päässytkään heti kotiin kuten olin lapsille luvannut. Ja sitä, etten pääsisikään seuraavana päivänä eskarilaisen kanssa tutustumaan esikoulupaikkaan. Nuori mieslääkäri tuli kertomaan tilanteesta. Kuulemma kasvojen mustelma oli osatekijä bilirubiinin nousussa. Selittelin itkuani hormoneilla.. Ahdisti taas metsästää lapsille hoitajaa, ja akkukin oli puhelimesta lopussa. Osastolta löytyi onneksi laturi.

Vauva laitettiin lampun alle neljän aikaan. Siinä se köllötteli yön yli. Pumppasin maitoa pulloon ja syötin vauvan lampun alla. Hoitajat kävivät yöllä vahtimassa että herään syöttämään lasta.
Aamulla tuli taas verikoe. Yhdeksän aikaan sininen lamppu sammutettiin ja vauvalle puettiin vaatteet päälle. Kolmeen saakka piti vielä odottaa toista verikoetta, jotta nähtäisiin mihin suuntaan bilirubiini menee. Nyt se oli laskusuuntainen ja pääsimme taas kotiin.

Lauantaina piti käydä vielä yhdessä kontrollissa. Otin kaksi vanhinta poikaa mukaan. Huoneemme oli säästetty ja pojat innostuivat pelaamaan pleikkarilla tuloksia odotellessa. Osastolla oli muutakin tekemistä, mm. ihana potku-mersu, johon A ihastui. Ja askartelukaappi.

Arvot olivat taas nousseet, mutta lääkäri oli tulokseen tyytyväinen. Saimme lähteä kotiin, ohjeen syöttää vauvaa usein ja ottaa yhteyttä jos jokin alkaisi huolestuttaa. Ilmassa oli juhlan tuntua kun kärräsimme isoveljien kanssa vauvaa retrovaunuilla pois sairaalasta. Ostettiin jäätelöt, haettiin Biltemasta koulu- ja kerhoreput ja ajettiin kotiin. Siellä odotteli jo liuta vieraita tuomisineen. Isomummu ja -pappa hoitelivat vauvaa, juotiin kermakahvit juhlakupeista ja puolitettiin lasten kanssa valtavia voipullia.

Illalla lapset kävivät vuorotellen antamassa vauvalle yöpusut, ja varmistelivat, että se on meillä vielä huomennakin. <3

torstai 14. elokuuta 2014

Synnytys...

Kirjoitan synnytykseni terapeuttisista syistä. Vastuu on lukijalla.

Rv 36+1 oli perjantai. Supisteli, enemmän tai vähemmän säännöllisesti, muutaman kerran kipeästi. Yöllä tuli tunne, ettei synnytys ole kaukana. Lauantaina supistelu jatkui. Alkoi säännöllisenä n. 5minuutin välein, ja hiipui iltaa  kohden. Yöksi tilanne taas rauhoittui. Sunnuntaina rv36+3 sama säännöllinen meno taas päällä. Naapuri kutsui kahville pikkulikan kanssa, ja kyllähän me mentiin. Tytöt leikkivät keskenään, toki meidän ipana oli parhaimmalla riiviö-tuulellaan ja meinasi heittäytyä hankalaksi. Supistelu alkoi olla sen verran tukalaa, että naapuri päätti hoitaa tytöt ja kipaisin yksin kotiin. Pojat pudotettiin seuraavaan taloon ja lähdettiin sairaalaan.

Supistuksia tuli 3-5minuutin välein ja olo oli tukala. Kohdunsuu ei kuitenkaan ollut auki kuin pari senttiä ja kanavaakin oli jäljellä. Käytiin ukon kanssa  kävelemässä sairaalan pihalla ja viereisestä Siwasta haettiin evästä. Kiivettiin portaita pitkin takaisin neljänteen kerrokseen. Ja synnytyssaliin.

Kuuden aikaan kätilö tutki taas tilanteen. Se oli sama. Ei edistystä. Supistelu jatkui entiseen malliin. Kahdeksan aikaan sama juttu. Kotiinkaan meitä ei päästetty, sillä oli mahdollista että synnytys alkaisi edetä hirmuista vauhtia. Sain ilokaasua ja yritin vain kestää.
Mies ramppasi tupakalla ja kävi ostamassa Siwasta minulle paprikan.

Kätilöillä vaihtui vuoro, ja yövuorolainen tuli esittäytymään. Kello oli noin yhdeksän, ja olin ilokaasusta ja kivuista sekaisin. Tutkimus paljasti, että jotain oli tapahtunut, kohdunsuu oli yhtäkkiä auki neljä senttiä. Lääkäri tuli laittamaan kohdunkaulanpuudutuksen, mitä en aluksi halunnut, mutta kipeänä lopulta kelpuutin. Kalvot puhkaistiin ja puhuttiin spinaali-tasosta ja oksitosiinista. Käytin edelleen ilokaasua. Puudutus tehosi vain vasemmalla puolella, supistukset tuntuivat oikealla ihan yhtä pahalta kuin aiemminkin. Ilokaasu rentoutti ja väsytti niin etten jaksanut välittää mistään. Kuulin kaiken mitä puhuttiin, mutten jaksanut katsoa tai vastata.

Kello tuli kymmenen ja alkoi ponnistuttaa. Vauva ei kuitenkaan ollut laskeutunut tarpeeksi ja kätilö käski minun kääntyä konttausasentoon. Hetken nojailin sängynpäätyyn ja sain kääntyä takaisin. Ponnistin aluksi kyljelläni. Samassa kätilö käski lopettamaan, jotain oli pielessä. Toinenkin kätilö ilmestyi tutkimaan tilannetta: vauva oli tulossa kasvot edellä. Iski epätoivo. Olin kuullut tutuilta, että semmoiset synnytykset ovat vaikeita. Itkin, ilokaasumaskiin. Puudutukset olivat lakanneet jo ajat sitten.

Odotettiin lääkäriä. Aina supistuksen tullessa käskettiin ottaa happea maskista ja olla ponnistamatta. Naapurisalissa ponnistettiin, huudosta päätellen.

Lääkäri saapui ja urakka alkoi. "Yritämme alakautta, ja jos jää  jumiin, tehdään keisarileikkaus". Motivaatio katosi. Kumpi pahempi. Tuskat olivat sietämättömät ja riskit suuret. Itkin ja huusin, vaadin leikkausta ja ponnistin. Kämmenselkään oli ilmestynyt tippa supistusten tueksi. Pelkäsin kuolevani. Pelkäsin vauvan puolesta. Ponnistin ja tappelin vastaan. Hengitin ilokaasua ja toivoin että kaikki olisi vain pahaa unta. Lääkäri puudutti välilihan, mikäli se jouduttaisiin leikkaamaan. Joku  venytti jostain, että vauvan kasvot mahtuisivat tulemaan. Kaikki oli yhtä painajaista. Mies kesti vieressä ja kuulin sen vakuuttavan voivansa hyvin. Aika tuntui pysähtyneen eikä loppua tuskalle näkynyt. Yhä uudelleen joku nosti pääni ylös, käski vetää keuhkot täyteen ilmaa ja ponnistaa. "Seuraavalla se tulee tai sitä seuraavalla" "Hyvä, hyvä, ponnista vielä, vielä, älä päästä ilmaa ulos, älä huuda, ponnista".. Ja sitten tapahtui. "Nyt odota, älä ponnista, leikataan napanuora, tämä pitää siitä kiinni." Sen lisäksi että vauva puski kasvot edellä maailmaan, sillä oli napanuora kahdesti kaulan ympäri. Seuraavalla ponnistuksella tuska päättyi ja vauva rääkäisi.

Se oli ihan elävä pikkuinen poika. Sen kasvot oli mustat ja otsassa oli valtava musta patti. Se nostettiin paitani alle, se oli tahmea ja tuntui tutulta. Itkin sen rumuutta hiljaa mielessäni, reppana näytti kolhuineen aivan apinalta. Pelkäsin vauvan puolesta, sen urakka oli paljon rankempi kuin omani. "Haluaako isä leikata napanuoran?" Ja isä kieltäytyi taas, viidennen kerran. Raivo kiehahti. "Sähän muuten leikkaat sen, se on sun hommas nyt, me hoidettiin omamme ja ollaan edelleen hengissä!" Ja niin se nöyrästi totteli. Ja näytti tehtävän suoritettuaan erittäin tyytyväiseltä itseensä. <3

Istukka syntyi, se oli ehjä. Ei tullut ommeltavaa. Ei tarvittu imukuppia, eikä sitä olisi ilmeisesti edes voinut käyttää. Jälkisupistukset alkoivat ja oksitosiinitippa sammutettiin. Jalat tärisivät, silmät painuivat väkisin kiinni ja pieni poika valitti hiljaa.

Mies selasi facebookia ja vastaili whatsappissa "jokojoko"-kyselyihin. Tuttavamme oli saanut pojan. LA olisi ollu kolme päivää ennen meitä. Poika syntyi 20minuuttia ennen meidän poikaa, viereisessä salissa. Tuore isä ja tuore viisinkertainen isä lähtivät yhdessä ulos savuille. Saliin tuotiin juhlakahvit ja omenamehua johon oli sekoitettu vissyä.

Puolenyön aikaan mies lähti kotiin nukkumaan. Mummu ja pappa olivat hakeneet lapset naapurista mummulaan yöksi. Pääsin suihkuun. Sillä aikaa kätilö mittaili ja kuivaili poikaa. Vauva valitteli ja verensokeri mitattiin, se oli turhan matalalla ja annettiin maitohörppy. Mittailtiin muutaman kerran uudestaan ja pikkuhiljaa syöttämällä mittarilukema nousi toivotulle tasolle. Vauva valitteli mutta hiljeni heti kainaloon päästyään.

Meidät siirrettiin synnyttäneiden osastolle. Lastenhoitaja otti vauvan valvontaansa seuratakseen verensokeria ja syöttääkseen lasta kolmen tunnin välein. Nukuin huonosti. Aamulla sain lapsen takaisin kainaloon. Suuri patti otsasta oli jo miltei laskenut, ja poika oli suloinen mustasta naamasta huolimatta.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Tuskanhiki..

On helteitä piisannut, ihan melkein liiaksi asti. Harvoin sitä saa näin lämpimästä kesästä nauttia. Ja silloin kun sellainen kerrankin on, meikäpoika on raskaana.. No, nyt kävi näin. :D



Rv tänään 35+0. Lämpötila ulkona 30,5C'. Synnytys pelottaa. Kävin aamulla lääkärineuvolassa, Hb 101, vauva laskeutunut, olo väsynyt ja tukala.. "Täällä on pää, kanava lyhentynyt, mutta EHKÄ vielä kiinni.." Sydän hyppäsi kurkkuun. No, hetken aivoja herättelin ja rauhoituin. Siis ei hätää.. Ei kai se nyt vielä synny.. Mennään sitten kun alkaa supistella oikeasti. Ei näitä kivuttomia epäsäännöllisiä lasketa..

Vauvalle on laitettu valmiiksi.. Vaatteille ei ollut kaapissa tilaa, joten eräänä päivänä aamuyön tunteina suunnitelma kehkeytyi: Kodinhoitohuoneen kaapit siirretään vierashuoneeseen, vierashuoneen sänky olohuoneeseen kirjahyllyn tilalle, kirjahylly ylös makuuhuoneeseen ja sen kaveriksi myös nojatuoli olohuoneesta.. No ei ihan mennyt nappiin: vanha levitettävä sänky ei mahtunutkaan portaikon alle, ja se piti siirtää työhuoneeseen. Työhuoneesta pakastin muutti entiseen vierashuoneeseen. Kaapit siirtyivät ja vierashuoneesta tuli vaatehuone. Pyyhkeille ostin Jyskistä hyllyn, jolloin kaapeista vapautui kaksi hyllyä. Ja toiseen niistä viikkasin vauvanvaatteet. Mies vähän nupisi kun joutui kesäloma-aamuna nousemaan ennen kahdeksaa kantamaan kaappeja.. :D Mutta hyvä tuli!

Naapurin nainen kyseli vaunuja. Olin pari vuotta sitten myymässä 2009 ostettuja Brion makuuvaunuja, kauppasin niitä silloin naapuriin. Nyt en ollut koko asiaa edes ajatellut. Eksyin kuitenkin tori.fi lastentarvikeosastolle ja bongasin ihanat retrovaunut. No rahaa en ollut liiemmälti uusiin vaunuihin varannut, muttei hinta päätä huimannut. Ja äiti lupasi lainata rahat. ;) Hain paketin matkahuollosta toissapäivänä, ja rakastuin ruskeisiin Emmaljungiin. Nyt odottelen että naapuri käy hakemassa Briot pois tilaa viemästä. ;)

Esikoinen aloittaa parin viikon päästä eskarin. Reppu ja penaali on vielä hankkimatta.. :) Toivottavasti vauva syntyy niin, että pääsen lähettämään pojan ensimmäisenä aamuna itse taksiin.. Kolmevuotias ei opi kuivaksi sitten millään.. Projekteja on siis meneillään, näiden lisäksi asuntovaunun remontti ja autotallin rakennus, joka on vielä lainahakemuksen käsittely-asteella.. Isompaa autoakin pitäisi etsiä. Ja korjata tuo pihassa seisova..
Mutta eiköhän asiat järjesty. Tulee vain hiki jos alkaa oikesti kaikkea stressaamaan.

Ja onneksi on olemassa käsityöterapia.. :)

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Onnellisuuskohtaus<3

Niin se kesä kuluu.. Välillä oli kylmää, mutta sitten ne helteet palasivat. Suviseurareissu meni hienosti, mitä nyt esikoiselle piti hakea antibioottikuuri kun tyrä-leikkaushaava tulehtui.

Ukko piti kahden viikon loman, ja innolla värkkäsi kaiket päivät kotipihassa. Uutta puuliiteriä on noussut, vanhaa purettu, kotimetsään raivattiin ajorata mönkijälle. Asuntovaunua on rempattu myyntikuntoon.

Raskaus on tähän asti sujunut stressittä. Edellinen odotus oli jännittävämpi, siitä löytyy blogitekstiä toisesta osoitteesta. :) Ehkä parin vuoden ikäero=pidempi palautumisaika ja tieto siitä ettei takaraja ole viikolla 35 ovat vaikuttaneet positiivisesti. ;) Tai sitten tekemistä on ollut sen verran enemmän, ettei ole ehtinyt turhia murehtimaan. Niin tai näin, vasta nyt kun maha on jo tukala ja valtava, alkaa tajuamaan, että meille tosiaan on tulossa yksi rakastettava lisää.

Joku pesänrakennusvietti on herännyt: kodinhoitohuoneen (lue komeron) kaapit muutettiin vierashuoneeseen. Sinne muutti myös pakastin, tietokone ja pyykkitelineet.
Vieraahuoneen sänky siirtyi työhuoneeseen, ja ikivanha liinavaatekaappi olohuoneeseen takan kylkeen. Kirjahylly ja nojatuoli rehattiin yläkertaan makuuhuoneeseen, siltä varalta että tulokas valvoo yöt ja äiti saa lukea kirjoja sen kanssa nojatuolissa. ;)
Nyt olisi aika kaivella vauvanvaatelaatikot esille ja pestä pikkupyykkiä kaappiin. Uutta ei varmastikaan tarvitse hankkia. :D

Mutta eihän tästä nyt sitten tiedä, onko se Martta vai Perttu. :D En tullut kysyneeksi ultrassa, enkä osaa edellisten perusteella arvella, kun ovat kaikki olleet niin erilaisia.
Jos poikien aikana on tehnyt mieli hampurilaisia ja tytön aikana porkkanoita, tällä kertaa kaikki on maistunut. Tosin nyt himottaa kaalta ja paprikaa. :D Närästystä, suonenvetoa, levottomia jalkoja, vihlontaa alapään luissa; kaikki tuttua jo edellisistä odotuksista.

Mutta aika näyttää. Rv tänään 31+4. Lämpömittari näyttää ulkona +29,5. Pakko pysähtyä.  Keitin kaalipataa, ja lapsille makaronilaatikkoa. Nautiskelen.. Lapset leikkivät vesisotaa, ja jääkapista löytyy kääretorttu. Elämä tuntuu taas olevan tässä ja nyt. <3

Kesä<3

Mummulla oli pari päivää lomaa ja lapset pääsi nauttimaan mummulan kesästä.

Hikisenä päivänä otettiin evästä mukaan ja lähdettiin oikein uimarannalle joen mutkaan.

Isi tartti äitin mielestä vähän lomaa, joten puunattiin ja pakattiin asuntovaunu, ja ajettiin Munsalaan. Lauantai kului rannalla ja asuntovaunuelämää opetellessa. Unta sai lapsille vähän odotella, kun siskonpetissä nukkuminen oli hirmu jännää.

Ihana kesä! <3

tiistai 27. toukokuuta 2014

Omatoimiset murut

Neiti 1v8kk toi äitille sukat, jotka väriltään mätsää täydellisesti muuhun asuun. Alun perin puetut vaaleanpunaiset sukat oli laitettu likapyykkikoriin. :D
Herra 4,5v oli käynyt aamulla terassilla testaamassa lämpötilaa ja tullut siihen tulokseen, että kalsarit tarttee.. -Shortsien alle. :)))

Reissuhumala

Käytiinpäs taas pitkästä aikaa koko porukalla reissussa. Määränpäänä isomummula. Isäntä kun meni sinne velipojan kanssa tekemään kattoremonttia, päätettiin lasten kanssa lähteä mukaan.

Pakattiin auto täyteen polkupyöriä, potkumopoja, nukkeja, nukenrattaita, vaatteita, peittoja jne. Jopa tablettikone ja mokkula. Tarkoituksena saada lapset olemaan suht rauhassa sisällä(mummulassa ei ole leluja, tietokonetta tai videovehkeitä) huonolla ilmalla ja toisekseen viihtymään ulkona hyvällä säällä. Ja suunnitelma toimi.

Lapset viihtyivät ulkona, nukkuivat kiltisti päiväunet, eivätkä normaalia enempää tapelleet. Pojat pääsivät vuorotellen isopapan traktorin kyytiin, ja auttoivat keräilemään katolta nakeltuja huopa- ja lautaroskia. Telkkarista tuli muutama lastenohjelma ja iltapäivällä käytiin hiekkamontulla uimassa. Tai lapset kävi, äiti jäätyi kahlaamalla. :D

Illalla ajelin lasten kanssa toiseksi yöksi siskon luo 70km:n päähän. Ukko jäi vielä jatkamaan remonttia. Perillä odotti pieni helteinen kaksio, ja lämmin sauna. Saunotettiin kaikki (yhteensä) seitsemän lasta ja saatiin ne nukkumaan ennen puoltayötä. Aamulla herättiin kello kahdeksan, kesähelle oli poissa ja lapset kiukkuisia. Vietettiin laiskaa sunnuntaita. Kävin lasten kanssa Kärkkäisellä. Nuorin nukkui kärryissä, toiset juoksivat kilpaa käytävillä ja ottivat äänekkään painimatsin äitiysvaateosastolla. Vanhin pojista suuttui kun äiti ei ostanut sille kolmatta uutta lippistä ja mökötti.

Mentiin ukon äidin luokse odottelemaan miesten saapumista. Mummu passasi lapsia ja itse makasin koirankarvaisella sohvalla.Kotimatkalla nukuttiin päiväunia Kokkolaan saakka. Mieliala nousi niinkin pienellä mutkalla kuin McDonalsin autoluukulla, ja loppumatka sujui ihan mukavasti eväiden parissa.

Joku joskus kertoi, että kotiintullessa kestää hetki tajuta tilanne, koska sielu ei tule samassa tahdissa. Joko mun sielu on vielä reissussa tai sitten se oli muuten vaan rankkaa, kun tässä on jo kaksi päivää mennyt huokaillessa. :D Nyt vasta pistin ensimmäiset reissupyykit koneeseen.

Vointi kyllä on oikein loistava, ei ihmeempiä kipuja tai kolotuksia, pieniä harkkasupistuksia, muttei mitään stressiä niistä. MUTTA siitepölyallergia. Tähän mun eloni päättyy. Histecistä ei ole mitään hyötyä, nenäsuihke vaan pahentaa tilannetta. Silmät vuotaa, nenä tiputtaa, aivastuttaa ja olo on tukossa. Yöt menee kylkeä käännellessä, että edes toinen puoli nokasta pysyisi auki. Eikä mua parin päivän oireilut haittaa, vaan kun tätä jatkuu nyt jo ainakin kolmatta viikkoa. Jospa se kohta laantuis..?

Mutta semmoinen humala tällä kertaa. Hyvä mieli jäi kaikenkaikkiaan. Pyykkiäkään ei nyt mitenkään mahdottomasti ole, eikä taivaskaan näytä yhtä harmaalta kuin eilen. Kunhan tästä lähtee taas rullaamaan otan työn alle asuntovaunun tehopesun, koska suviksiin on enää kuukausi!!! Seuraava reissuhumala sieltä. ;) <3

tiistai 6. toukokuuta 2014

Pärjäämisestä..

Jotenkin sitä joutuu jatkuvasti todistelemaan pärjäämistään. Kävin äitiysneuvolassa aamupäivällä, mukana kaikki neljä lasta sillä kodinhoitajaa ei järjestynyt. Terveydenhoitajan mukana oli opiskelija. Jonka ilme paljasti miten hulluna se meikäläistä piti. Huolenaiheena taas oli se, kuinka selvitään loppuraskaus niin, ettei vauva syntyisi ennenaikaisena. Samalla piti täyttää 'perheen voimavarat'  -, 'päihteiden käyttö raskausaikana' -, ja 'parisuhteessa ilmenevä väkivalta' -kyselyt. Vastasin kahteen viimeiseen 'ei, ei, en käytä, ei uhkaile jne'. Perheen tukiverkostotkin ovat luksusluokkaa: sukulaisia naapurissa, anoppi ei sekaannu, mummula lähellä, ystäviä ja sisaruksia paljon. Ja aina niille pitää vakuuttaa: kyllä mä pärjään.

Pärjäänkö? Lasten kanssa, kyllä. Miehen kanssa, joo. Sukulaisten kanssa, jep.
Lasten ja ukon kiukuttelut menettelee. "Äiti on tyhmä!" ja "sitku mulla on oma talo niin siellä saa vaan pelata ja syödä herkkuja ja karata naapuriin!" menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pitkään kestäny koko perheen flunssa ja sen sivutuotteena kolmen lapsen korvatulehdukset on kohta ohi.  Ja ne ärsyttävät sukulaiset on tähän asti pysynyt tarpeeksi kaukana.

Enhän mä oo tässä yksin, mullahan on se mies. Tietysti me tapellaan siitä, että olis kiva jos se mies olis ne illat perheen kanssa eikä istuis siellä netissä. Ja vähän siitäkin, että kukas sen tiskihomman taas on tehnyt kolme kertaa päivässä viimesen kuukauden ajan. Mutta se mies on kuitenkin olemassa ja yleensä se on jopa kotona.
Ja jos kehtaa, niin voi kysyä jos naapurin kuuden lapsen äiti voisi hoitaa neljää adhd-tapausta pari tuntia, ottaisin pienet päikkärit. Tai voihan sitä kysästä siltä vuorotyötä tekevältä naapurilta silloin, kun sille sattuu vapaapäivä. Tai vaikka omalta äidiltä, sehän saa olla nykyään rauhassa päivät koulussa tai työharjoittelussa ja vapaapäivät töissä kotipalvelussa. Mutta enhän mä kysy, koska se on jotenkin noloa, ja koska mähän pärjään kyllä.

Ja oikeesti mä pärjään kaikkien muitten kanssa, paitsi itteni. Kroppa pettää, pää pettää ja siinähän ne sit oliki. Semmoset inhottavat liitoskivut, kamala vihlominen alapään luissa ja lihaksissa. Ne vie yöunet,  liikuntakyvyn ja sen olemattoman seksielämänki. Ja kun pitäis liikkua kun toinen ongelma on iskias, ja se vaan pahenee makaamalla.. Että hampaat irvessä mennään. Ja joskus sitä hoksaa, että on vähäksi aikaa unohtanut ne säryt ja saanut jotain tehtyä. Sitten toisessa hetkessä istuu sohvalla, itkee ja toivoo ettei ne lapset karkaa naapuriin asti.

Ehkä se vika onki mun päässä. Tai sit mä oon vaan peruslaiska, ja ne 'pienet turhat liitoskivut' on vaan hyvä tekosyy olla ottamatta vastuuta mistään. Jos lapset karkaa naapuriin, niin se on naapurin vika kun ei oo rakentanu aitaa tonttinsa ympärille. Samaten se alkuraskauden pahoinvointi oli hyvin 'laskelmoitua'. Kun lääkärikin kummasteli, ettei ole koskaan törmännyt tapaukseen jossa pahoinvointi kestäisi yli kaksi viikkoa. En tiiä mille alalle herra oli erikoistunut, mutta neljän raskauden kokemuksella se kestää mun kohdallani raskausviikolta 6 viikolle 13-14 saakka. Ja ehkä jotkut osaa 'tehdä' lapsen niin, että se LA on tiedossa ennen sitä positiivista testiä.

Silti jotenkin väsyttää se todistelu.. Enkä usko että hormoni-itkut yhtään auttaa tätä tilannetta. Ainaki miestä se tuntuu pahasti ärsyttävän. Mutta siitä huolimatta oon ihan varma, että äitienpäivänä pillahdan itkuun jos se ei oo vaivautunu ostamaan mulle minkäänlaista äitienpäivälahjaa..

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Vihaus

Tällä hetkellä mä vihaan ihan kaikkea. Ja se viha kyllä vie voimat.

Mä vihaan ihmisiä ja niiden ilmeitä kun näkevät minut ja kaikki neljä ja puoli lasta. Mä vihaan niitten kauhisteluja, epävarmoja kysymyksiä: onks nää kaikki sun, onks kaikilla sama isä. Samalla mä vihaan neuvolantätejä jotka kysyy: miten on menny, kun niille ei voi kertoa totuutta.

Mä vihaan äitejä, joilla on täydellisiä lapsia, jotka osaa pyytää anteeksi ja joiden kiukku rauhoittuu päätä silittämällä. Myös niitä äitejä, jotka "tekee" yhden lapsen ja ajoittaa seuraavan syntymän niin ettei ikäerosta tule liian pientä tai suurta. Ja samalla mä vihaan niiden miehiä. Niitä jotka tekee itsekkäästi reissuhommia ja jättää äidin pärjäämään yksin lasten kanssa. Ja myös niitä, jotka hoitaa joka toinen yö heräämiset ja osallistuu kotitöihin.

Mä vihaan Kelaa, eduskuntaa, koko Suomen valtion "hyvinvointijärjestelmää", kaupunkeja ja kuraista maaseutua.
Vihaan kaikkea sitä paskaa jota maailma mun niskaani kaataa joka armas päivä.

Mä vihaan sitä, kun kotiäitiys on "kelan rahoilla elämistä", ja sitä kun se kotiäitiys ei ole mitään, vaikka se on kaikkea mahdollista 24/7 ympäri vuoden. Mä vihaan sitä, että miehen työpäivä kestää 8-10 tuntia ja se loppuu. Joka päivä. Ja yleensä viikonloput on vapaita. Mä vihaan myös sitä, että äidin töissäolo tulee kalliiksi, kun pitää maksaa lastenhoidosta ja työmatkoista, veroja unohtamatta.

Mä vihaan tauteja, ja yksivuotiaan tapaa niistää naamansa sohvaan tai äidin vaatteisiin. Vihaan nelivuotiaan uhmaa ja viisivuotiaan kiusantekoa. Kolmevuotiaan hallitsematon kiukku onkin taas oma lukunsa.
Vihaan itsekkyyttä, uhrautumista, ja vihaan sitä että toiset täytyy ottaa huomioon. Vihaan marinaa, riitelyä, kiukuttelua, ovien paiskomista ja mököttämistä.

Vihaan vertaistukea ja ongelmia joita on jokaisessa perheessä. Vihaan avioeroja ja yhteishuoltajuuksia, uusioperheitä, puolikkaita sisaruksia ja isoja ja pieniä sukuja.

Sitä voi yhtenä päivänä vihata melko paljon. Kuulemma se on välillä terveellistä. Ainakin multa löytyy vielä tunteita.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Riman ali..

Ei aina tartte teherä niinku nua pareet äireet? Mä ainaki oikasin tänää. Kahteenki kertaan. ;) Aamupäivällä syötiin lihapullakastiketta, jossa oli tehtaan paapan pyörittämiä lihapullia. Iltapäivällä avattiin Dolmio, ja keitettiin rakettispagettia.

Mutta mitäs sitten? :D Jäipähän aikaa pyykinpesumaratonin lisäksi näpertelyihin. Tyttöselle valmistui ihanat keltaiset villasukat. Kangaskaapista valittiin kivoja trikoita ja tehtiin kevätpipot. Käytiin kaupassa koeajamassa ne ja huomattiin samalla, että joesta on jäät menneet. Nyt on siis kevät. :))

Aurinko paistaa ja äiti toivoo kädet ristissä, että illaksi keksittäis jotain kivaa koko perhe. Että ilta ei menisi isännän päiväuniin tai tietokoneelle. Puolivalmis ruoka muuttuikin jo valmiiksi. Saas nähdä kuinka pipopäät syö, kun sorruin ostamaan niille kaupasta karkkia. ;)

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Ohi on!?

Koputan nyt vielä puuta.. Näyttää kuitenkin siltä, että hengissä selvittiin. Nimittäin vatsataudista.

Kammottava viikko takana.. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Viljami  könysi meidän sänkyyn. Eikä jäänyt jalkopäähän kuten yleensä, vaan piti ängetä isin ja äitin väliin. Ja sitten se oksensi siihen. Isi ehti alta pois, äiti ei.. No eipä sitten auttanut kuin kantaa poika suihkuun, pistää petivaatteet pyykkiin ja vaihtaa uudet. Urakan jälkeen poika nukkui puolisen tuntia ja yökkäsi taas. Tällä kertaa omaan sänkyyn. Ja taas puolen tunnin päästä uusiksi. Siirryin loppuyöksi pojan kanssa vierashuoneeseen, sieltä kun on lyhyempi matka vessaan. Nousin puolen tunnin välein nostamaan pojan pöntön reunalle. Kymmenennen kerran jälkeen en jaksanut enää laskea.

Seuraava päivä kului kellon ja lääkeruiskun kanssa. Edellisestä mahataudista opittiin, että Viljamille oksentaminen jää helposti päälle, joten heti kun jokin pysyi sisällä aloitin Floridral-kuurin. Vartin välein 10ml liuosta suuhun.. Seuraavan yön sain nukkua.

Eeva aloitti torstaina. Oksensi illan, nukkui yön, mutta Aappo-reppana heräsi yöllä lammikosta. Ja kun se piti käydä kertomassa äitille, ei ehdittykään enää vessaan, vaan seuraava satsi meni alas yläkerran portaita. Perjantaina potilaita oli kaksi, iltapäivällä kolme kun Oskari liittyi seuraan. Ja illalla äiti mukaan laskettuna neljä.

Ukko vältteli kotia hienosti koko viikon, oli muka pakollista autoremonttia jne. Lauantain se oli onneksi kotona, laittoi ruuan ja hoiti lapset. Sunnuntaina oltiin jo paremmassa kunnossa. Jaksettiin jopa ulos ja leikkipuistoon.

Onpahan nyt siivottu ja pyykätty. Joka välissä on pesty paikkoja  kloriitilla. Silti taidetaan vielä muutama päivä pysytellä hissuksiin kotosalla, en todellakaan halua tätä tautia viedä eteenpäin..

Onneksi meille kyseinen riesa on eksynyt melko harvoin. Edellisen kerran sairastettiin uusivuosi 2013. Sitä ennen tainnut käydä yhden kerran, ja silloin meillä oli vasta kaksi lasta.. Siis 2010, luulisin. Toivotaan taas pitempää taukoa, ottaa koville, ainakin äitillä. ;)

torstai 27. helmikuuta 2014

Pesänrakennusta

Keväällä naiselle saattaa iskeä sisustusvimma. Tänä vuonna se tuli tähän taloon pikkuisen aikaisemmin. Tiesin jo rakennusvaiheessa kyllästyväni ruskeisiin seiniin, mutta ruskeat niistä silti tehtiin.

Pari vuotta tuijottelin ruskeita seiniä ennenkuin naksahti. "Nyt valoa tähän mökkiin kiitos!" Ostin maalipöntön, se lojui eteisessä muutaman päivän, sitten mies nosti sen hattuhyllylle. Siellä se odotteli muutaman viikon, kunnes sain inspiraation ruveta listoja teippaamaan. Illalla lasten mentyä nukkumaan saikin ruveta maalaamaan. Kolme kerrosta se vaati peittääkseen tasaisesti, mutta lopulta hyvä tuli. Ja valoisampi..? Olin suunnitellut hankkivani seinälle hyllyjä, joihin lasten kuvat saisi esille. Kun sellaista pölynkerääjää en saanut hommattua, ajelin eräänä aamuna Euroaittaan, löysin halpoja puisia kehyksiä ja naputtelin ne seinälle. Tuikkukoriste näytti orvolta takan päällä, kivasti senkin sai asennettua seinään. Sitten suurin unelmani. Piano. Olin aikonut ostaa sellaisen veronpalautuksista' sitten joskus'. Faari ehti kuitenkin ensin. Äiti soitti ja kysyi milloin haen heiltä pianon pois. Faari (isänisä) tuo 11. päivä pienet urut, ja piano pitää saada pois niiden tieltä. Samana iltana ukkokulta, serkkupoika sekä pari velipoikaa roudasivat aarteen tänne. Vanha se on, kulunutkin, mutta kaunisääninen ja hyvä soittaa. Ihana. <3 Kirjahyllystä aion vielä hankkiutua eroon, sohvan haluaisin vaihtaa ja matot kaipaa pesua. Sitten olisikin jo aika vaihtaa keittiöön lattialaatat ja olohuoneeseen laminaatti. Autotalli ja talon laajennuskin on suunnitteilla. Ihana asua omassa! ;)

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Äiti, mietis nyt vielä..

Tekis mieli karjaista jo, että Viekää ne kirjat takas hyllyyn, JUST NYT. Mutta kun tässä istun ja seurailen lasten leikkejä, tulipa mieleeni kysymys, MIKSI? Se homma (siis kirjojen kerääminen) on ihan yhtä iso tunnin tai parin kuluttua, kuin nytkin.

Sama kysymys joskus heräsi, kun hermostuin nähdessäni kaaoksen olohuoneessa. Lasten silmin se oli yybermagee maja, sohvatyynyistä, peitoista, tyynyistä ja pikkujakkaroista tarkkaan balanssiin aseteltu.

Äiti on ihan tyhmä kun se rajoittaa lasten luovuutta. Koska silloin äiti ajattelee vain itseään,  ja sitä, kuinka se siivoamimen onkin vain niin inhottavaa. Ehkä äitin pitäisi ajatella aina lapsen aivoilla ennenkuin kieltää. Ehkä äitikin muistaisi kuinka kivaa se majojen rakentelu olikaan. Ja se kun puettiin uikkarit päälle, vedettiin kaapista pyyhkeet, laitettiin 'eväät' koriin ja lähdettiin siskon kanssa uimaan  -olkkarin karvamatolle.