sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Muistoja

Istuin aamusella hetken ajatuksissani.. Alkoi hymyilyttää. Palasin kahdeksan vuoden taakse pieneen paritalokaksioon, johon olimme juuri muuttaneet. Silloin olimme vielä kaksin.

Päivän vietimme Työmiehen kanssa anopin autotallissa hioen vanhaa kaappia, josta piti tulla hoitopöytä joulukuussa syntyvälle esikoisellemme. Hioin lipaston kantta kun tunsin kivuliaan vihlaisun vatsassa ja jouduin kyyristymään. Hetken kuluttua jatkoin töitä, enkä sen kummemmin ajatellut asiaa.
Illalla lämmitimme saunan, kuten melkein joka päivä parin viikon ajan. Oli niin mukavaa, kun oli oma sauna, jota ei ensimmäisessä yhteisessä asunnossa ollut.
Yöllä heräsin jomotukseen. Selkää vihloi ja poltteli. Yritin kääntää kylkeä ja lämmitellä selkää miehen selkää vasten. Kun se ei auttanut, hain särkylääkettä ja jatkoin unia.
Parin tunnin päästä heräsin taas ja polttelu oli siirtynyt vatsan puolelle. Kävin vessassa ja säikähdin vuotoa. Hetken pyörin ympyrää ja ihmettelin. Kirjahyllystä löytyi äidiltä saatu vanha kirja 'Onnellinen odotus'. Istuin pöydän ääreen lukemaan kappaletta synnytyksen käynnistymisestä ja koin ahaa-elämyksen: Näähän on supistuksia!  -Voi tyttöparka, silloin et vielä tiennytkään mitä tuleman piti..

Soitin Oulaskankaan päivystykseen, kellotin supistuksia jotka tulivat tasaisesti viiden ja kuuden minuutin välein. Lähdimme näytille, enkä pakannut mukaani mitään. Oulaskankaalla lääkäri teki tutkimuksen ja huonolla suomenkielellä kertoi, että minut siirrettäisiin Ouluun, koska raskausviikkoja oli vasta 35, ja pienemmässä sairaalassa hoidettiin synnytykset vasta 36 viikon jälkeen. Minut siirrettiin ambulanssiin, kello oli jotain viiden ja kuuden välillä, ja vietiin OYKSiin.
Työmies kävi kotona vaihtamassa auton ja tuli perässä.

Koko päivän makasin piuhoissa, yritin käydä kakalla ja jännitin mitä tapahtuu. Kaikki oli kovin kummallista.
Pieni poika syntyi seuraavan päivän puolella jokunen tunti puolen yön jälkeen. Työmies vei vauvan hoitajan kanssa lasten tehovalvontaan pitkää pitkää kellarikäytävää pitkin, ja lähti sen jälkeen kotimatkalle. Ensilumi oli satanut ja moottoritiellä oli liukasta. Kesärenkailla ukko ei ottanut riskiä vaan jäi matkan varrelle mummunsa luokse yöksi. Itse en osannut nukkua. Lähetin tuoreille isovanhemmille onnitteluviestit.
Tunniksi ehdin nukahtaa kun alkoi puhelin soimaan. Äiti soitti itkuiset onnittelut, ihmetteli kiireistä vauvaa, joka ei malttanut syntymistä enää odotella. ''Jos äiti olis tiennyt missä tyttö on, olis kyllä hakenut pois!'' Onnekseen ei tiennyt, ettei valvonut sen vuoksi yötä jännittäen ja murehtien. Tuon lauseen olen tainnut seuraavissa synnytyksissä itkeä Työmiehelle tuskissani.. :D

Pieni poika täyttää huomenna kahdeksan vuotta. Se kovin pieni vauva, joka nukkui lämpökaapissa ja jossa oli niin paljon piuhoja ja letkuja, että äiti säikähti ja alkoi itkeä. Se pikkuinen rääpäle, joka pääsi isänpäiväksi kotiin. Se vauva, joka itki joka yö kahdesta neljään ja kävelin sen kanssa olohuoneessa ympyrää että isi saisi nukkua. Se kaikkien rakas, joka teki minusta Äidin ja Työmiehestä Isin. Ja teki mummut ja papat. Ja vielä isomummut ja isopapatkin. Se on nyt reipas tokaluokkalainen, ihailtu Isoveli. Kovasti aina äitin ja iskän apuna. Välillä sitä harmittaa kun asioita ei opi ensiyrittämällä. Kun pitäisi olla jo niin iso ja etevä. Vaan kun ei se vielä näe, että sehän on jo. Etevä ja lahjakas.

Paljon on elämä tuosta ajasta muuttunut. Ei mahduttaisi enää kaksioon, kolmiokin tekisi tiukkaa. Sama ihmetys kuitenkin hiipii välillä esiin: Olenko tosiaan jo Äiti? Välillä väsymyksessäni kiukuttelen, miksi MINUN pitää olla nimenomaan Äiti. Miksei nuo mukulat hoe Isiä yhtä ahkerasti kuin Äitiä..? Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Kuudesta murusta nuorimmainenkin 7kk, välillä jokeltaa ÄITÄ. <3

Äiti lähtee tänään kaupunkiin hakemaan tarvikkeita huomisille synttäreille. Kymmenen kaveria on kutsuttu, ja lisää muistetaan joka päivä. Valitettavasti tilat on kuitenkin rajalliset, joten näillä mennään. Eikä tätä osannut miettiä kahdeksan vuotta sitten.


P.S. Se hoitopöytä on edelleen kesken. Muuton myötä se nostettiin mummulan autotallin vintille, ja siellä se taitaa yhä lojua. :D