tiistai 6. toukokuuta 2014

Pärjäämisestä..

Jotenkin sitä joutuu jatkuvasti todistelemaan pärjäämistään. Kävin äitiysneuvolassa aamupäivällä, mukana kaikki neljä lasta sillä kodinhoitajaa ei järjestynyt. Terveydenhoitajan mukana oli opiskelija. Jonka ilme paljasti miten hulluna se meikäläistä piti. Huolenaiheena taas oli se, kuinka selvitään loppuraskaus niin, ettei vauva syntyisi ennenaikaisena. Samalla piti täyttää 'perheen voimavarat'  -, 'päihteiden käyttö raskausaikana' -, ja 'parisuhteessa ilmenevä väkivalta' -kyselyt. Vastasin kahteen viimeiseen 'ei, ei, en käytä, ei uhkaile jne'. Perheen tukiverkostotkin ovat luksusluokkaa: sukulaisia naapurissa, anoppi ei sekaannu, mummula lähellä, ystäviä ja sisaruksia paljon. Ja aina niille pitää vakuuttaa: kyllä mä pärjään.

Pärjäänkö? Lasten kanssa, kyllä. Miehen kanssa, joo. Sukulaisten kanssa, jep.
Lasten ja ukon kiukuttelut menettelee. "Äiti on tyhmä!" ja "sitku mulla on oma talo niin siellä saa vaan pelata ja syödä herkkuja ja karata naapuriin!" menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pitkään kestäny koko perheen flunssa ja sen sivutuotteena kolmen lapsen korvatulehdukset on kohta ohi.  Ja ne ärsyttävät sukulaiset on tähän asti pysynyt tarpeeksi kaukana.

Enhän mä oo tässä yksin, mullahan on se mies. Tietysti me tapellaan siitä, että olis kiva jos se mies olis ne illat perheen kanssa eikä istuis siellä netissä. Ja vähän siitäkin, että kukas sen tiskihomman taas on tehnyt kolme kertaa päivässä viimesen kuukauden ajan. Mutta se mies on kuitenkin olemassa ja yleensä se on jopa kotona.
Ja jos kehtaa, niin voi kysyä jos naapurin kuuden lapsen äiti voisi hoitaa neljää adhd-tapausta pari tuntia, ottaisin pienet päikkärit. Tai voihan sitä kysästä siltä vuorotyötä tekevältä naapurilta silloin, kun sille sattuu vapaapäivä. Tai vaikka omalta äidiltä, sehän saa olla nykyään rauhassa päivät koulussa tai työharjoittelussa ja vapaapäivät töissä kotipalvelussa. Mutta enhän mä kysy, koska se on jotenkin noloa, ja koska mähän pärjään kyllä.

Ja oikeesti mä pärjään kaikkien muitten kanssa, paitsi itteni. Kroppa pettää, pää pettää ja siinähän ne sit oliki. Semmoset inhottavat liitoskivut, kamala vihlominen alapään luissa ja lihaksissa. Ne vie yöunet,  liikuntakyvyn ja sen olemattoman seksielämänki. Ja kun pitäis liikkua kun toinen ongelma on iskias, ja se vaan pahenee makaamalla.. Että hampaat irvessä mennään. Ja joskus sitä hoksaa, että on vähäksi aikaa unohtanut ne säryt ja saanut jotain tehtyä. Sitten toisessa hetkessä istuu sohvalla, itkee ja toivoo ettei ne lapset karkaa naapuriin asti.

Ehkä se vika onki mun päässä. Tai sit mä oon vaan peruslaiska, ja ne 'pienet turhat liitoskivut' on vaan hyvä tekosyy olla ottamatta vastuuta mistään. Jos lapset karkaa naapuriin, niin se on naapurin vika kun ei oo rakentanu aitaa tonttinsa ympärille. Samaten se alkuraskauden pahoinvointi oli hyvin 'laskelmoitua'. Kun lääkärikin kummasteli, ettei ole koskaan törmännyt tapaukseen jossa pahoinvointi kestäisi yli kaksi viikkoa. En tiiä mille alalle herra oli erikoistunut, mutta neljän raskauden kokemuksella se kestää mun kohdallani raskausviikolta 6 viikolle 13-14 saakka. Ja ehkä jotkut osaa 'tehdä' lapsen niin, että se LA on tiedossa ennen sitä positiivista testiä.

Silti jotenkin väsyttää se todistelu.. Enkä usko että hormoni-itkut yhtään auttaa tätä tilannetta. Ainaki miestä se tuntuu pahasti ärsyttävän. Mutta siitä huolimatta oon ihan varma, että äitienpäivänä pillahdan itkuun jos se ei oo vaivautunu ostamaan mulle minkäänlaista äitienpäivälahjaa..

2 kommenttia:

  1. voi,oot siellä tosi lujilla hormoni-myrskyjen ym kanssa...oot mielessäni monta kertaa,miten jaksat? Joskus sitä on pakko myöntää ettei sittenkään pärjää,vaikka kuinka siltä tuntuu ja ajattelee pärjäävänsä.Voisinpa tulla ja auttaa sua,älä kuitenkaan unoha,ettet oo asioiden kanssa yksin..

    VastaaPoista