Ukolla on työ. Ukolla on talli. Mulla on kotityö. Ja yks harrastus kerran viikossa. Kyllä mä usein kadehdin sitä kun se mies saa viettää aikaa omien ajatustensa kanssa.
Kyllähän sen työ on raskasta, ja se tuo leivän pöytään, mutta mä kadehdin sitä kun se saa tehdä sen ilman että joku koko ajan keskeyttää tai roikkuu jalassa. Mä kadehdin sitä että se saa istua puoli tuntia kakalla ilman että kukaan huutaa tärkeetä asiaa oven takana. Mä kadehdin sen taitoa lösähtää sohvalle ja lakata olemasta.
Se voi mennä sinne talliin ruuvaamaan, ja usein sillä onkin ihan oikeita tärkeitä juttuja siellä tekeillä, ja se saa tehdä ne lapsilta rauhassa.
Äiti ei voi. Jos äiti häviää näkyvistä, se etitään ja sille on koko ajan asiaa, että varmistetaan se että se on kuulolla. Jos äiti tekee ruokaa, tiskaa tai pyykkää, sen jaloissa pyörii jatkuvasti joku. Välillä äiti kompastelee näihin rakastaviin apinoihin ja nostelee yksivuotiasta apinaa pois tiski-/pyykkikoneesta. Vähän väliä äiti keskeyttää sen-mitä-olikaan-tekemässä ja menee erotuomariksi riitoihin. Jos äiti käy kylällä kaupassa, sille pitää antaa halit ja pusut ja vinkua mukaan, ja kun se tulee vartin päästä takaisin, on vastaanottokomitea sitä mukaa kuin äiti olisi ollut viikon ulkomailla. Jos äiti lösähtää sohvalle, sen päällä pomppii heti monta apinaa. Ah niin ihanaa, mutta myös raskasta.
Meillä on monesti riidelty siitä kumman työ on rankempaa. Fyysinen ja henkinen raskaus vaan ei oo verrattavissa joten riitely on turhaa. Kyllä molemmat silti joskus muistavat ilmaista arvostavansa toistensa töitä.
Eilen kyllä alkoi ärsyttää, kun ukko makasi sohvalla puhelimensa kanssa touhutessani iltahommia ja lapsia nukkumaan. Kysyi: "tarttetko sä apua?" Joo, hyvä kun kysyi, ihan huomaavaista sinänsä. Mutta MUN mielestä sen olisi pitänyt älytä auttaa vaikka mä en sitä apua olisi tarvinnutkaan. Monesti tuntuu siltä, että se koti ja ne kodissa olevat lapset kuuluu yksistään mun hoidettaviksi. En mä kuitenkaan tietääkseni ole mikään kotilohikäärme, joka ei anna sekaantua siihen. Mielelläni otan apua vastaan, enkä nalkuta vaikka hommat tehtäisiin eri tavalla kuin itse ne teen.
Tätä se arki meillä nyt on. Nähdäkseni meillä on asiat tosi hyvin, kun ongelmat on näinkin pieniä. Mutta pidemmän päälle niistäkin kasvaa suuria, jos ei niistä puhuta. Ollaan tätä nykyä oikein opeteltu juttelemaan asioista, jotka ärsyttää. Toki se ei aina onnistu kovin rakentavasti kun jompikumpi vetää herneen nenään ja alkaa mököttää. Mutta siinäkin kohti pitää miettiä, miten ihana ja turvallinen puoliso mulle on suotu, kun sen kanssa uskaltaa vähän riidelläkin.
Olin just hurjan itsekäs ja livistin. Vein roskat ja nyt istun yksinäni pimeässä tallissa. Puoli tuntia on mennyt, eikä kukaan ole käynyt ovella. Kun ukko vahtii että lapset menee nukkumaan, eikä sekään huomannut että mä hävisin. Mä hetken vielä huilaan täällä. Sitten mä ehkä jaksan taas huomioida sitä miestäkin ja jatkaa tätä arkea.
Oikeesti arki on mukavaa ja sopivan vaihtelevaa. Mutta kyllä mä ehkä tarttisin enemmän omaa aikaa. Ja olis sitä kiva ottaa silleen päivällä ettei se olis yöunista pois. Pitäis vaan keksiä mitä sitä tekis, ja mennä johonkin. Kyllä mä voisin ja pääsisin, mutta hulinassa se unohtuu ja kello juoksee jo iltaan. Mutta joku päivä. Ja sitten se piristää taas pitkäksi aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti