lauantai 29. huhtikuuta 2017

Perhe ♡

Meillä on yhdellä pojalla aakkos-epäily. Epäily on äidin. Soittelin muutama kuukausi sitten neuvolaan ja kyselin neuvoja vilkkaan ja välillä todella vaikean lapsen kanssa. Psykologille ei päästy, koska pojalla ei ole viivästymiä kehityksessä. Odotellaan siis eskarin alkua, josko sieltä pääsisi sitten koulupsykologin juttusille, ennenkaikkea siksi, että äiti saisi neuvoja lapsen ymmärtämiseen ja vaikeiden tilanteiden hallintaan. Tähän mennessä niitä ovat esim. pukeminen, lähteminen jonnekin, riitelystä tulleen pahan mielen käsittely, rauhoittuminen..
Ainoa konsti, jonka neuvolasta sain, oli rastilista. Näitä on kyllä kokeiltu useasti, muttei ole toiminut. Nyt kokeiltiin taas ja saatiin ihan hyviä tuloksia esim. pukemisen suhteen, ja olen sitä mieltä, että myös lapsen karttunut ikä edesauttoi rastilistan idean ymmärtämistä. Sovittiin, että 'kiltteysrasteja' saa juurikin esimerkiksi siitä pukeutumisesta, kerhosta haettaessa reippaasta ulkovaatteiden pukemisesta, äitin auttamisesta, jne. Poika sai päättää palkinnon ja rastien määrän sen saamiseksi. Ensin sovittiin reissu HopLoppiin kun 20 tulisi täyteen. Se toteutuikin jo hiihtolomalla, ja sisaruksetkin pääsivät mukaan. Seuraava saldo oli pojan mukaan 44 ja sitten lähdettäisiin uimahalliin.

Tänään sitten oli tilinkin tilanne sellainen että päästiin uimaan. Me ollaan ukon kanssa aikamoisia vilukissoja, joten lähistön uimahallit eivät houkutelleet 'kylmään' veteen. Vaakakupissa oli myös eväät. Uimisen jälkeen kun on kova nälkä, olisi kiva käydä myös syömässä. Vertailujen jälkeen päätettiin lähteä Härmän kylpylään.
Uimakamppeet pakkasin jo illalla, aamulla keitettiin puuro ja pakattiin lapset autoon. Jännäsin, miten yksivuotias suhtautuu kylpylään, kun ei ikinä ole uimassa käynyt. Jännitys oli kuitenkin turhaa. Tyttö nautti vedestä heti, eikä äitin tarvinnut kuin vahtia ettei se kaadu. Oli ihana olla pitkästä aikaa koko perheellä yhdessä, ilman kiirettä ja seurata miten hauskaa ipanoilla oli. Eipä siinä itse oikeasti uimaan ehtinyt, mutta oli mukava lillua altaassa ja leikkiä lasten kanssa.
Uinnin jälkeen ruokailtiin buffetissa. Jokainen löysi herkkuja, ja sai vatsansa täyteen viimeistään jälkkärijäätelöllä.

Tähän päivään mahtui muutakin kivaa, nimittäin kuplavolkkarin testailu talviunien jälkeen. Autoon on tehty iso remontti, maalipinta ja sisäverhoilu on uusittu, moottori ja vaihteisto on käyty läpi, jäljellä on enää uusien renkaiden hankinta.. Mutta testiajot on nyt suoritettu, kävin nelikon kanssa mummulassa, ja sen jälkeen parin pojan kanssa lähikaupassa. Koska sieltä ei löytynyt simaa, ukko lähti sitä hakemaan kahden muun lapsen kanssa toisesta kaupasta. Mun sydän hymyili (ja varmasti naamakin) kun se otti ne lapset mukaan, koska on tosi harvinaista että mies semmoista tekee. Simaa löytyi ja vappumunkit tuli leivottua.

Tämmöisiä päiviä saisi olla useamminkin. Siis että tehtäisiin koko perheellä jotain. Vaikka retki metsään, tai nuotio pihannurkalle. Lapsista näkee, miten ihanaa ja tärkeää on kun isi ja äiti pysähtyvät kotitöistään vain olemaan. Ja aina siitä pienestäkin hetkestä saa virtaa.. ♡

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Saako kadehtia?

Ukolla on työ. Ukolla on talli. Mulla on kotityö. Ja yks harrastus kerran viikossa. Kyllä mä usein kadehdin sitä kun se mies saa viettää aikaa omien ajatustensa kanssa.
Kyllähän sen työ on raskasta, ja se tuo leivän pöytään, mutta mä kadehdin sitä kun se saa tehdä sen ilman että joku koko ajan keskeyttää tai roikkuu jalassa. Mä kadehdin sitä että se saa istua puoli tuntia kakalla ilman että kukaan huutaa tärkeetä asiaa oven takana. Mä kadehdin sen taitoa lösähtää sohvalle ja lakata olemasta.
Se voi mennä sinne talliin ruuvaamaan, ja usein sillä onkin ihan oikeita tärkeitä juttuja siellä tekeillä, ja se saa tehdä ne lapsilta rauhassa.

Äiti ei voi. Jos äiti häviää näkyvistä, se etitään ja sille on koko ajan asiaa, että varmistetaan se että se on kuulolla. Jos äiti tekee ruokaa, tiskaa tai pyykkää, sen jaloissa pyörii jatkuvasti joku. Välillä äiti kompastelee näihin rakastaviin apinoihin ja nostelee yksivuotiasta apinaa pois tiski-/pyykkikoneesta. Vähän väliä äiti keskeyttää sen-mitä-olikaan-tekemässä ja menee erotuomariksi riitoihin. Jos äiti käy kylällä kaupassa, sille pitää antaa halit ja pusut ja vinkua mukaan, ja kun se tulee vartin päästä takaisin, on vastaanottokomitea sitä mukaa kuin äiti olisi ollut viikon ulkomailla. Jos äiti lösähtää sohvalle, sen päällä pomppii heti monta apinaa. Ah niin ihanaa, mutta myös raskasta.

Meillä on monesti riidelty siitä kumman työ on rankempaa. Fyysinen ja henkinen raskaus vaan ei oo verrattavissa joten riitely on turhaa. Kyllä molemmat silti joskus muistavat ilmaista arvostavansa toistensa töitä.
Eilen kyllä alkoi ärsyttää, kun ukko makasi sohvalla puhelimensa kanssa touhutessani iltahommia ja lapsia nukkumaan. Kysyi: "tarttetko sä apua?" Joo, hyvä kun kysyi, ihan huomaavaista sinänsä. Mutta MUN mielestä sen olisi pitänyt älytä auttaa vaikka mä en sitä apua olisi tarvinnutkaan. Monesti tuntuu siltä, että se koti ja ne kodissa olevat lapset kuuluu yksistään mun hoidettaviksi. En mä kuitenkaan tietääkseni ole mikään kotilohikäärme, joka ei anna sekaantua siihen. Mielelläni otan apua vastaan, enkä nalkuta vaikka hommat tehtäisiin eri tavalla kuin itse ne teen.

Tätä se arki meillä nyt on. Nähdäkseni meillä on asiat tosi hyvin, kun ongelmat on näinkin pieniä. Mutta pidemmän päälle niistäkin kasvaa suuria, jos ei niistä puhuta. Ollaan tätä nykyä oikein opeteltu juttelemaan asioista, jotka ärsyttää. Toki se ei aina onnistu kovin rakentavasti kun jompikumpi vetää herneen nenään ja alkaa mököttää. Mutta siinäkin kohti pitää miettiä, miten ihana ja turvallinen puoliso mulle on suotu, kun sen kanssa uskaltaa vähän riidelläkin.

Olin just hurjan itsekäs ja livistin. Vein roskat ja nyt istun yksinäni pimeässä tallissa. Puoli tuntia on mennyt, eikä kukaan ole käynyt ovella. Kun ukko vahtii että lapset menee nukkumaan, eikä sekään huomannut että mä hävisin. Mä hetken vielä huilaan täällä. Sitten mä ehkä jaksan taas huomioida sitä miestäkin ja jatkaa tätä arkea.

Oikeesti arki on mukavaa ja sopivan vaihtelevaa. Mutta kyllä mä ehkä tarttisin enemmän omaa aikaa. Ja olis sitä kiva ottaa silleen päivällä ettei se olis yöunista pois. Pitäis vaan keksiä mitä sitä tekis, ja mennä johonkin. Kyllä mä voisin ja pääsisin, mutta hulinassa se unohtuu ja kello juoksee jo iltaan. Mutta joku päivä. Ja sitten se piristää taas pitkäksi aikaa.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Onnistuu!

Tiedättehän sen tunteen, kun joku menee oikein putkeen? Siis että yhtäkkiä kaikki vain lutviutuu..

Surkeiden sattumusten sarja edesauttoi sitä, että meidän ei-mitenkään-pullantuoksuinen mamma alkoi leipoa. Kokeilin mutakakkua, ja jäin koukkuun. Leivoin koulun myyjäisiin cookieseja, ja mariannepiirakkaa, ja piti niitä tehdä pian kotiväellekin. Ja sämpylät!

Ensin opettelin hiivaleivän. Parina iltana paisteltiin niitä, ja sitten puolet taikinasta leikattiinkin pieniksi palleroiksi. Siitä lähdettiin vähitellen jalostamaan sämpylöitä. Kolmannella opettelukerralla sämpylät kasvoivatkin jo melkein eväsleivän kokoisiksi, ja olin ylpeä kun mies otti niitä mukaan työmaalle. Tänä iltana paistoin taas kaksi pellillistä sämpylöitä. Puolet sämpyläjauhoja, toinen tavallista vehnäjauhoa. En pyörittele. Teen pötkön, leikkaan paloiksi ja nostan pellille. Oli se sittenkin ihan helppoa!

Oon tosi ylpeä itsestäni. Olin sinnikäs ja opettelin jotain, mitä pidin vaikeana. Ja opettelin uudestaan, miten malttaa kohottaa, ja vieläkin uudestaan minkäkokoisia paloja kannattaa leikata. Nyt on pari viikkoa syöty tuoreita itsetehtyjä sämpylöitä. Lidlin sämpyläjauhoista tykkäsin, kun ne on hienompia kuin S-ryhmän. Tuli pehmoiset ja sileät. Huomenna taidan kokeilla lisätä porkkanaraastetta tai pottumuusin jämät.

Parin viikon aikana on syöty myös salaattia! Hommasin salaattilingon, eikä salaatin tekeminenkään enää ahdista vaivalloisuudellaan. Yllätyin siitä, kuinka ennakkoluulottomasti lapset sitä syö. Eikä mieskään kitise pupunruuasta mitään. Tosin viherpeukaloa musta ei vielä oo tullut, multaan tökätyt salaatinjuurakot on kuolleet tuohon ikkunalle. Varmaan lapset kastelleet liikaa...? :D

Aika varma oon kyllä siitä, että se on kevät joka antaa tätä virtaa. Koko talvi on mökötetty sohvannurkassa. Nyt kun aurinko paistaa, oon innostunut lähtemään lasten kanssa ulos, ja joskus jopa leikkikentälle saakka. Likasia ikkunoita oon kattellut jo melkein raivon partaalle saakka, mut ihan vielä ei oo mennyt yli niin että ne olis tullut pestyä. Terassin oon kyllä siivonnut. ;) Joku kaunis päivä pesen sitten ikkunat ja otan sen aikuisten haravan, ja kerään talven tiputtelemat risut nuotioon.

Ihanaa kevättä!