maanantai 19. joulukuuta 2016

Rauhaa vain rauhaa...

Joulu tulla jolkottaa, vaan ei sitä vielä täällä huomaa. Talo on sekaisin, ei ole leivottu eikä vaihdettu lakanoita. Joululahjat äiti on kyllä hommannut, ja yrittänyt metsästää yhtä postiin hukkunutta pakettia.. Pitäisi paketoida ja pyykätä ja järjestää leluläjät lastenhuoneista paikolleen. Jotain kai kuuluisi jouluksi leipoakin.

Koko syksy on mennyt enemmän tai vähemmän unessa. Nuorimmainen on eri sarjaa kuin muut, täydet yöt jo puolivuotiaina nukkuneet sisarukset. Tämä tyttö tissittelee monta monta kertaa yössä, eikä nukahda siihen, vaan häntä pitää hyssytellä ja keinutella ja kiertää olohuoneessa rinkiä. Pari hammasta on tullut pitkän tuskan tuloksena ja lisäähän on luvassa. En silti valita, onhan se toisaalta hauska nähdä tällainenkin lapsi, kun sitä ennen oli ne viisi helppoa vauvaa. :D

Tämä pimeys ei kuitenkaan lainkaan piristä. Eikä se, että valkea joulu voi jäädä taas vain haaveeksi.. Jokaiseen hommaan on vaikea tarttua ja usein vastustaa niin että on helpompi vain istua alas ja antaa olla. Siivoukset tehdään perjantaisin ja kaikki muu aika kaaosta vain opettelee sietämään, kun ei yksinkertaisesti jaksa muuta. Kai tämäkin on vain kausi..

            (Huomatkaa voimalause seinällä :D)

Lapset istuvat päivästä toiseen pleikkarilla ja illat juostaan rinkiä kun on liikaa virtaa. Otetaan kesällä sitten menetetty aika takaisin.

Mutta kyllä se joulu sieltä tulee. Ihan muutama päivä vielä. Sitten ollaan vain. Kyllä äiti ennen aattoa reipastuu ja pyyhkäisee talon järjestykseen, vaihtaa punaiset verhot olohuoneeseen ja pyykkää lakanat. Työmies saa hoitaa kinkun sulamaan ja uuniin. Hoitaa se paljon muutakin nykyisin. Ehkä me leivotaan vielä joku satsi pipareita ja torttuja. Ja sitten joululoma-aamuina nukutaan pitkään ja laiskotellaan koko sakki.


♡ Rauhallista joulua toivoen ♡
Louhi

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Muistoja

Istuin aamusella hetken ajatuksissani.. Alkoi hymyilyttää. Palasin kahdeksan vuoden taakse pieneen paritalokaksioon, johon olimme juuri muuttaneet. Silloin olimme vielä kaksin.

Päivän vietimme Työmiehen kanssa anopin autotallissa hioen vanhaa kaappia, josta piti tulla hoitopöytä joulukuussa syntyvälle esikoisellemme. Hioin lipaston kantta kun tunsin kivuliaan vihlaisun vatsassa ja jouduin kyyristymään. Hetken kuluttua jatkoin töitä, enkä sen kummemmin ajatellut asiaa.
Illalla lämmitimme saunan, kuten melkein joka päivä parin viikon ajan. Oli niin mukavaa, kun oli oma sauna, jota ei ensimmäisessä yhteisessä asunnossa ollut.
Yöllä heräsin jomotukseen. Selkää vihloi ja poltteli. Yritin kääntää kylkeä ja lämmitellä selkää miehen selkää vasten. Kun se ei auttanut, hain särkylääkettä ja jatkoin unia.
Parin tunnin päästä heräsin taas ja polttelu oli siirtynyt vatsan puolelle. Kävin vessassa ja säikähdin vuotoa. Hetken pyörin ympyrää ja ihmettelin. Kirjahyllystä löytyi äidiltä saatu vanha kirja 'Onnellinen odotus'. Istuin pöydän ääreen lukemaan kappaletta synnytyksen käynnistymisestä ja koin ahaa-elämyksen: Näähän on supistuksia!  -Voi tyttöparka, silloin et vielä tiennytkään mitä tuleman piti..

Soitin Oulaskankaan päivystykseen, kellotin supistuksia jotka tulivat tasaisesti viiden ja kuuden minuutin välein. Lähdimme näytille, enkä pakannut mukaani mitään. Oulaskankaalla lääkäri teki tutkimuksen ja huonolla suomenkielellä kertoi, että minut siirrettäisiin Ouluun, koska raskausviikkoja oli vasta 35, ja pienemmässä sairaalassa hoidettiin synnytykset vasta 36 viikon jälkeen. Minut siirrettiin ambulanssiin, kello oli jotain viiden ja kuuden välillä, ja vietiin OYKSiin.
Työmies kävi kotona vaihtamassa auton ja tuli perässä.

Koko päivän makasin piuhoissa, yritin käydä kakalla ja jännitin mitä tapahtuu. Kaikki oli kovin kummallista.
Pieni poika syntyi seuraavan päivän puolella jokunen tunti puolen yön jälkeen. Työmies vei vauvan hoitajan kanssa lasten tehovalvontaan pitkää pitkää kellarikäytävää pitkin, ja lähti sen jälkeen kotimatkalle. Ensilumi oli satanut ja moottoritiellä oli liukasta. Kesärenkailla ukko ei ottanut riskiä vaan jäi matkan varrelle mummunsa luokse yöksi. Itse en osannut nukkua. Lähetin tuoreille isovanhemmille onnitteluviestit.
Tunniksi ehdin nukahtaa kun alkoi puhelin soimaan. Äiti soitti itkuiset onnittelut, ihmetteli kiireistä vauvaa, joka ei malttanut syntymistä enää odotella. ''Jos äiti olis tiennyt missä tyttö on, olis kyllä hakenut pois!'' Onnekseen ei tiennyt, ettei valvonut sen vuoksi yötä jännittäen ja murehtien. Tuon lauseen olen tainnut seuraavissa synnytyksissä itkeä Työmiehelle tuskissani.. :D

Pieni poika täyttää huomenna kahdeksan vuotta. Se kovin pieni vauva, joka nukkui lämpökaapissa ja jossa oli niin paljon piuhoja ja letkuja, että äiti säikähti ja alkoi itkeä. Se pikkuinen rääpäle, joka pääsi isänpäiväksi kotiin. Se vauva, joka itki joka yö kahdesta neljään ja kävelin sen kanssa olohuoneessa ympyrää että isi saisi nukkua. Se kaikkien rakas, joka teki minusta Äidin ja Työmiehestä Isin. Ja teki mummut ja papat. Ja vielä isomummut ja isopapatkin. Se on nyt reipas tokaluokkalainen, ihailtu Isoveli. Kovasti aina äitin ja iskän apuna. Välillä sitä harmittaa kun asioita ei opi ensiyrittämällä. Kun pitäisi olla jo niin iso ja etevä. Vaan kun ei se vielä näe, että sehän on jo. Etevä ja lahjakas.

Paljon on elämä tuosta ajasta muuttunut. Ei mahduttaisi enää kaksioon, kolmiokin tekisi tiukkaa. Sama ihmetys kuitenkin hiipii välillä esiin: Olenko tosiaan jo Äiti? Välillä väsymyksessäni kiukuttelen, miksi MINUN pitää olla nimenomaan Äiti. Miksei nuo mukulat hoe Isiä yhtä ahkerasti kuin Äitiä..? Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Kuudesta murusta nuorimmainenkin 7kk, välillä jokeltaa ÄITÄ. <3

Äiti lähtee tänään kaupunkiin hakemaan tarvikkeita huomisille synttäreille. Kymmenen kaveria on kutsuttu, ja lisää muistetaan joka päivä. Valitettavasti tilat on kuitenkin rajalliset, joten näillä mennään. Eikä tätä osannut miettiä kahdeksan vuotta sitten.


P.S. Se hoitopöytä on edelleen kesken. Muuton myötä se nostettiin mummulan autotallin vintille, ja siellä se taitaa yhä lojua. :D

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Härdelli...

Heti aamusta se alkaa.. Kuulen unen läpi kuinka lapset hääräilevät huoneissaan. Vauva alkaa kitistä kainalossa, käännän kylkeä ja jatkan imettämistä. Kohta alkaa kuulua kaapin ovien kolahtelua.
"Kuka kiipeilee keittiössä, heti pois sieltä!" "Okei", joku mutisee ja hyppää alas työtasolta. Kännykkää kai etti, kun isi piilotti sen..

Neiti E tulee maristen huoneeseen. "Auauau kirvelee! P koski muhun sen ällöttävillä käsillä. Se on sorkkinu kakkua." Voi itku, siellä on siis joku kaivanu kakkua jääkaapista ja melkein2-v on plääjännyt jämät pitkin pöytää ja ikkunoita. Siivousta tiedossa taas..

Joku yrittää ulos. "Heti sisälle, kukaan ei mee tähän aikaan ulos!" Onkohan niillä edes vaatteita päällä. Pikkusen hävettää kun naapurit näkee meidän lasten pomppivan yökkäreissä tai pelkässä vaipassa pihalla.. Varmaan miettii kuinka laiska äiti niillä on ku nukkuu vaan eikä pue eikä vahdi..

Vauva jatkaa kitinää ja imetetään taas. Sillä on nuha ja syöminen on hankalaa kun nenä on täynnä räkää. Petteri kömpii peiton alle ja tuikkaa kylmät jalat mun jalkoihin kiinni. Tahmaiset kädet kutittelee äitin varpaita.

Kiskon housut jalkaan ja raahaudun alakertaan. Otan pojilta kännykät pois kun sovittiin että niiden käyttöä vähennetään kesälomalla. Ainiin, joudun antamaan ne kohta takaisin kun lähtevät polkupyörillä kesäkerhoon.. Istun pöntöllä ja lasken montako kertaa jollain on äitille asiaa lyhyen vessakäynnin aikana. Vain kaksi keskeytystä tällä kertaa.

Kiskon vaatteet niskaan, ja kurkkaan peiliin. Otsatukka sojottaa. Eilinen poninhäntä roikkuu löysänä. Onpas likainen, en jaksa suihkuun nyt, saa kelvata vielä tämän päivän. Pari pinniä, hyvä. "Äiti, O kiusaa!!!" "Enpäs vaan toi alotti!" V tulee kantelemaan: "Äiti A yritti heittää O:ta leekoilla." Huh ku tekis mieli kahvia...

Keittiössä odottaa eiliset tiskit. Tyhjään koneen ja laitan kakun rääppeet roskiin. Se olikin jonkun eilinen kakunpala jota se pikkumies oli käynyt maistelemassa. "Äiti toi ei anna mun pelata!" "Äiti A lyö!" "ÄITI!!!" Taas tullaan kantelemaan. Vauva alkaa itkeä yläkerrassa. Haen sen alas vaunuihin ja se onneksi jatkaa vielä unia.

Löydän jääkaapista appelsiinimehua ja istun sen kanssa alas. "Äiti mäki haluun tota!" joku pyrähtää heti marisemaan. "Et sä tykkää siitä ja sitäpaitsi se loppu." ja lapsi lähtee hetken vinkumisen jälkeen leikkimään. Aurinko paistaa kutsuvasti terassille. Tekee mieli tupakkaa, vaan onneksi sitä ei ole. Lopetin melkein vuosi sitten. En muista monettako kertaa, mutta päätin tämän olevan viimeinen.  Taas kuuluu huuto poikien huoneesta ja kohta tullaan kantelemaan kuinka joku löi ensin takaisin.

"Äiti tee ruokaa! Äiti mullon nälkä!" "Mannapuuroo!" Ei taida olla maitoa tarpeeksi.. Petterille pitäisi vaippa vaihtaa ja pukea vaatteet. Tutinkin se on löytänyt, pitää sekin ottaa pois ja kuunnella hetki huutoa tutin perään. Neiti E istuu lattialla ja laulaa omiaan kitarisat vilkkuen. Korvia särkee vaan onhan se kiva että riittää mielikuvitusta sepittää satuja. Pojilla on taas riita käynnissä.

Kai se täytyy aamukahvi keittää ja lapsille puuro. Tähän ne tuli taas jonossa kurkkimaan pöydille, eikö löydy mitään syötävää... Jos jonkun muuttaisin niin tuon riitelyn poistaisin. Tai edes sen että mun pitäisi ottaa joka kiusaamiseen kantaa.

Hyvää huomenta vain itse kullekin. Tästä se taas lähtee, ja suunta eteenpäin. :)

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Ihmeitä

Täältä taitaa nyt puskea hormonihirviön tekstiä.. ;)

Olin kieltämättä kauhuissani kun viime kesän lopulla tein positiivisen raskaustestin. Kuudes lapsi tulossa siis ja edellinen synnytyskokemus hirveä. Painajaiset alkoivat vaivata öisin.. Tuttu pahoinvointi saapui riesaksi. Mies pystytti turvapaikkansa autotalliin serkkupojan kanssa. Päätin olla olematta hiljaa. Ja se olikin lopulta hyvä päätös.

En ollut hiljaa. Valitin jos väsytti. Sanoin jos joku asia ärsytti. Huomautin jos mies ei huomannut. Pyysin miestä avuksi kotitöihin. Kiitin. Asetin tiukat rajat vuorokausirytmiin, että lapset jaksavat aamuisin koulutielle. Illat rauhoittuivat ja alettiin mennä ajoissa nukkumaan.

Uusi raskaus ei tuntunutkaan enää epäreilulta kun sain kuulla samanlaisia uutisia lähipiiristä. "Miksi meille näin monta, näin nopeasti" kysymys häipyi, kun lapsettomuuden surun kokeneet ystävät ja sukulaispari odottivat perheenlisäystä ihan lähellä. Lapsi tuntui taas ihmeeltä, lahjalta.

Miehen siskon ja miehen veljen perheissä odotettiin vauvoja samoihin aikoihin kuin meille. Vanhan ystäväni kanssa lasketut ajat olivat tasan viikon välein. Vitsailtiin että mennään sitten yhdessä laitokselle. Meillä kun ei mikään odotus ole mennyt 37 viikkoa pidemmälle, vauvaa odoteltiin syntyväksi helmikuun lopussa.

Hiihtoloman alkaessa alkoivat säännölliset supistukset. Kävimme sairaalassa tutkituttamassa tilanteen, ja pääsimme takaisin kotiin. Supistukset loppuivat yöksi ja jatkuivat taas seuraavana päivänä. Muuta ei tapahtunut. Supisteli pitkin viikkoa, muttei säännöllisesti. Meni vielä toinenkin viikko samaan tapaan. Keskosuutta ei tarvinnut enää pelätä, raskaus eteni viikolle 38, ja siitä vielä pidemmälle, tuli 39+1.

Heräsin yöllä käymään vessassa ja ihmettelin outoja kolotuksia. Puhelimessa oli viesti ystävältä, joka oli lähdössä synnyttämään. Olo oli itselläkin tukala ja turhautuminen syrjäytti pelon. Toivoin jo pääseväni synnyttämään, tuli mitä tuli.

Koitti sunnuntai rv39+3. Yö oli mennyt taas outoja nipistelyjä pohtiessa. Ne kun eivät tuntuneet supistuksilta. Vietettiin laiska aamu. Kum mies lähti käymään kaupassa, jäin nuorimmainen kainalossa päiväunille sohvalle. Ja silloin supistukset alkoivat.

Tuon jälkeen aika hävisi. Lapset puettiin, nostettiin autoon ja jätettiin mummulaan. En tiennyt että meidän auto kulkisi niin nopeasti, se kun on aika suuri. Mies jätti minut sairaalan ovelle ja lähti etsimään parkkipaikkaa. En muista kuinka selvisin neljänteen kerrokseen, mutta muistan helpotuksen tunteen nähdessäni kätilön.

Sohvalta nousun jälkeen 2tuntia ja 24minuuttia sain syliini pienen valmiin tytön. Synnytys oli niin nopea, etten ehtinyt saamaan toivomaani kivunlievitystä, mutten ehtinyt pelkäämäänkään. Henkilökunta oli ihana ja luotin heihin ja ilokaasuun. Iltapalalle saimme seuraksi ystäväni ja hänen pienen poikansa.

Olen kiitollinen tästä uudesta alusta. Uudesta lapsesta. Korjaavasta synnytyskokemuksesta. Aikuistuneemmasta miehestä. Raskauskiloista. Kotona odottavasta perheestä ja rintapumpusta. Niistä monista opetuksista joita tällä matkalla sain.

                          Kiitos.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Äiti leikkii

Löysin kirpputorilta epämääröisen näköisen pussin legoja. Hintalapussa luki 'tyttöjen lego talo', ja otin riskin ja nappasin pussin kärryyn. Kotona alettiin tutkia löytöä, joka paljastui Lego Scala -taloksi. 

Joitain osia puuttui, ja niitä netistä kaivellessani ostin "vahingossa" pikkuisen lisää. Toisenkin talon, sekä tytön huoneen huonekalut plus joitain vauvan tarvikkeita. Tässä kaikki nyt yhdistettynä.
Talon järjestys muuttuu jatkuvasti. Löysin ihanan blogin, Pienessä mittakaavassa, josta nappasin muutamia "sisustusvinkkejä". ;)
Ohjeet pyykkikoneeseen, mallia suihkuun ja keittiön 'laattaseinään' löysin tuosta blogista. 
Myös ompelukoneen ohje piti testata. Alun perin sen teki 7-vuotias, mutta pitihän äitinkin kokeilla. :D
Ukko pitää mua hulluna ja pyörittelee päätään kun löytää mut konttaamasta poikien huoneen lego-kasasta. Voihan se ollakin näky, kun isomahainen mamma rakentelee wc-pönttöä legoista ja yksivuotias istuu vieressä suu täynnä pieniä palikoita. Neljävuotias esitteli lego-taloa tänään kodinhoitajallekin: "Meiän äiti leikkii tolla aina yöllä."

Että tämmöistä tänne. Pesänrakennusvietti näyttää nyt olevan hieman pienemmässä mittakaavassa. Kyllä se pitää kohta vauvankin kamppeet kaivella esille, rv huomenna 31+0. Mutta vielä on aikaa leikkiä.. ;)