perjantai 3. syyskuuta 2021

Mitä kuuluu tänään..

 Ja muutama vuosi taas hurahti. Minne ne meni, ja missä mun lapset?! 

Samaa hulinaa tämä on edelleen, kotiäitinä oon ja pysyn vielä kun pystyn. 

Lasten asioita hoitaessa päivät ja viikot kuluu, ja hoitamista riittää. Yksi lapsista sai ADHD-diagnoosin kesällä 2019. Seuraava tänä keväänä. 

Valmistuin koulunkäynnin- ja aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaajaksi joulukuussa 2019. Pari viikkoa sen jälkeen saimme maailman ihanimman tyttövauvan näiden muiden maailman ihanimpien vauvojen lisäksi. Vauva-arki olikin tällä kertaa hieman erilaista muihin verrattuna, sillä ikäeroa kahden nuorimman välille tuli melkein neljä vuotta.

Keväällä 2020 tuli sitten korona. Ja etäkoulu. Ihme että siitä selvittiin ehjin nahoin. Kesä meni, syksyllä piti alkaa työt seurakunnan päiväkerhossa, mutta koska korona ja sen aiheuttamat järjestelyt lastenhoidossa ym. ilmoitin viime hetkellä että jään sittenkin kotiin. Se oli hyvä päätös. 

Lokakuulla vauvan kanssa suunnattiin Helsinkiin suulakihalkion sulku- leikkaukseen. Kaikki meni hyvin ja kotonakin pärjättiin. Miehen työkuviot selkenivät vääntöjen jälkeen. Edelleen oli hyvä päätös jäädä kotiin.

Vauva täytti vuoden, vuosi vaihtui. Kevät kului, tuli taas kesä, ja millainen kesä! Ihan oikea lapsuuden intiaanikesä, jolloin on lämmintä ja kaikki aika kului uimassa. Työmieskin sai pidettyä lomaa, ja päästiin reissuun. 

Alkoi syksy ja koulu. Äiti odotti sitä kaikista eniten, koska äidin loma alkaisi sitten kun lapset sulkisivat oven takanaan. Ensimmäinen kouluaamu olikin taas yksi etappi lähemmäs omaa aikuisuutta. (Aikuinen en silti ole vieläkään) Esikoinen aloitti yläkoulun, ja se vauva joka pääsi kotiin silloin kun esikoinen meni eskariin, menikin nyt ekaluokalle. Itketti.

Tänään tuli päiväkodista terveisiä, joita olenkin jo odotellut: Hyvin paljon mahdollista, että meillä on kolmaskin ADHD. Seurataan, tuetaan, tulee kelto (kiertävä erityislastentarhanopettaja) katsomaan. Uuvuttaa. Vaikka kyllähän minä sen tiesin.

Edelleen olen tyytyväinen päätökseeni jäädä kotiin. Työmiehen ansiosta on taloudellisestikin mahdollista olla kotona, ja tunnen siitä suurta kiitollisuutta joka päivä. 

Nyt ei enää sada. Aurinko paistaa, ja olisi kiva keli lähteä lenkille. Miten minusta, liikunnan vihaajasta, on tullut äiti joka lähtee lenkille?!?! No, ei kovin kummoinen tarina: kolmenkympin kriisi, bt-kuulokkeet ja äänikirja plus hyvät rattaat. Tästä seurasi vielä kenkäfriikin lenkkarikuume, joten kyllä se on pakko niitä lenkkareita sitten kuluttaa.

Paljon mahtuu pariin vuoteen elämää ja isoja pieniä muutoksia. Talossa on teini ja taapero, ja niiden välissä muutama muu. Isäntä paiskoo töitä minkä ehtii, ja nollaa päätään ruuvaamalla autotallissa. Äiti hoitaa kaiken muun. Ja tämä on meille juuri nyt oikein hyvä.

P.s. En enää lupaa että muistan kirjoittaa blogiani yhtään useammin, mutta ehkä tänne kirjoitan kuitenkin vielä joskus.

Kaunista syksyä sinulle!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti