Ihmeitä

Täältä taitaa nyt puskea hormonihirviön tekstiä.. ;)

Olin kieltämättä kauhuissani kun viime kesän lopulla tein positiivisen raskaustestin. Kuudes lapsi tulossa siis ja edellinen synnytyskokemus hirveä. Painajaiset alkoivat vaivata öisin.. Tuttu pahoinvointi saapui riesaksi. Mies pystytti turvapaikkansa autotalliin serkkupojan kanssa. Päätin olla olematta hiljaa. Ja se olikin lopulta hyvä päätös.

En ollut hiljaa. Valitin jos väsytti. Sanoin jos joku asia ärsytti. Huomautin jos mies ei huomannut. Pyysin miestä avuksi kotitöihin. Kiitin. Asetin tiukat rajat vuorokausirytmiin, että lapset jaksavat aamuisin koulutielle. Illat rauhoittuivat ja alettiin mennä ajoissa nukkumaan.

Uusi raskaus ei tuntunutkaan enää epäreilulta kun sain kuulla samanlaisia uutisia lähipiiristä. "Miksi meille näin monta, näin nopeasti" kysymys häipyi, kun lapsettomuuden surun kokeneet ystävät ja sukulaispari odottivat perheenlisäystä ihan lähellä. Lapsi tuntui taas ihmeeltä, lahjalta.

Miehen siskon ja miehen veljen perheissä odotettiin vauvoja samoihin aikoihin kuin meille. Vanhan ystäväni kanssa lasketut ajat olivat tasan viikon välein. Vitsailtiin että mennään sitten yhdessä laitokselle. Meillä kun ei mikään odotus ole mennyt 37 viikkoa pidemmälle, vauvaa odoteltiin syntyväksi helmikuun lopussa.

Hiihtoloman alkaessa alkoivat säännölliset supistukset. Kävimme sairaalassa tutkituttamassa tilanteen, ja pääsimme takaisin kotiin. Supistukset loppuivat yöksi ja jatkuivat taas seuraavana päivänä. Muuta ei tapahtunut. Supisteli pitkin viikkoa, muttei säännöllisesti. Meni vielä toinenkin viikko samaan tapaan. Keskosuutta ei tarvinnut enää pelätä, raskaus eteni viikolle 38, ja siitä vielä pidemmälle, tuli 39+1.

Heräsin yöllä käymään vessassa ja ihmettelin outoja kolotuksia. Puhelimessa oli viesti ystävältä, joka oli lähdössä synnyttämään. Olo oli itselläkin tukala ja turhautuminen syrjäytti pelon. Toivoin jo pääseväni synnyttämään, tuli mitä tuli.

Koitti sunnuntai rv39+3. Yö oli mennyt taas outoja nipistelyjä pohtiessa. Ne kun eivät tuntuneet supistuksilta. Vietettiin laiska aamu. Kum mies lähti käymään kaupassa, jäin nuorimmainen kainalossa päiväunille sohvalle. Ja silloin supistukset alkoivat.

Tuon jälkeen aika hävisi. Lapset puettiin, nostettiin autoon ja jätettiin mummulaan. En tiennyt että meidän auto kulkisi niin nopeasti, se kun on aika suuri. Mies jätti minut sairaalan ovelle ja lähti etsimään parkkipaikkaa. En muista kuinka selvisin neljänteen kerrokseen, mutta muistan helpotuksen tunteen nähdessäni kätilön.

Sohvalta nousun jälkeen 2tuntia ja 24minuuttia sain syliini pienen valmiin tytön. Synnytys oli niin nopea, etten ehtinyt saamaan toivomaani kivunlievitystä, mutten ehtinyt pelkäämäänkään. Henkilökunta oli ihana ja luotin heihin ja ilokaasuun. Iltapalalle saimme seuraksi ystäväni ja hänen pienen poikansa.

Olen kiitollinen tästä uudesta alusta. Uudesta lapsesta. Korjaavasta synnytyskokemuksesta. Aikuistuneemmasta miehestä. Raskauskiloista. Kotona odottavasta perheestä ja rintapumpusta. Niistä monista opetuksista joita tällä matkalla sain.

                          Kiitos.