Lähdettiin taas pitkästä aikaa reissun päälle. Isot pojat saivat koulusta muutaman päivän vapaaksi, ja tiistai-iltana suunnattiin nokka kohti pohjoista ja Iso-mummulaa. Auto oli pakattu täyteen lapsia, liukureita, luistimia, leluja, vaatteita, tyynyjä ja makuupusseja. Mahtuipa mukaan Helmin rattaiden lisäksi vielä nukenrattaatkin.
Illalla oltiin yhden-pysähdyksen-taktiikalla perillä noin yhdeksän aikoihin. Iltapalaksi isomummu oli paistanut ihanan kinkkukiusauksen. Petipaikat löytyivät, vaikkei kukaan lapsista tohtinutkaan mummun viereen mennä. Pappa kun oli viettänyt sairaalassa jo viikon keuhkotutkimuksissa. Keskiviikkona sekin onneksi pääsi kotiin.
Lapsilla ja mummulan väellä oli ihanaa. Mummu luki ääneen satuja, niitä samoja mitä joka kerta isomummulassa ollessamme. Talon takana kulkee joki, ja sen penkoilta oli huikea laskea mäkeä. Luistinrataa ei viitsitty aurata, mutta hyvin penskoilla aika kului siitä huolimatta. Riehumiset koitettiin minimoida, että pappa saisi levätä sairaalareissun jälkeen. Pirtin nurkassa seisova kuntopyörä oli ahkerassa käytössä ja PikkuKakkonen katsottiin tarkkaan.
Torstai-aamuna äitille iski jo koti-ikävä. Lapsiakin jo väsytti ja riehuminen alkoi olla ihan överiä. Päätettiin pakata kimpsut ja päästää mummu ja pappa lepäämään, vaikka niitä kova ikävä tulisikin. Lähdettiin kotimatkalle päiväkahvin jälkeen. Pysähdyttiin anoppiakin moikkaamaan. Sinnepä saapui Työmiehen siskokin perheineen, ihan meitä katsomaan. Meinattiin mennä joen toiselle puolelle oman siskoni luokse yöksi ja jatkaa aamulla kotiin. Vaan sittenpä neiti 4-v oksensi.
Pienen paniikin ja vimmatun siivoamisen jälkeen pissatettiin lauma ja pakattiin autoon. Ei otettu enää riskiä, että koko sakki sairastuisi (kuten neljä vuotta sitten kun olimme mahataudissa anoppilassa koko perhe) ja lähdettiin kotiin. Parinsadan kilometrin matka yötä vasten ei tuntunut pahalta idealta kun vaihtoehtona saattoi olla se, että kuskilta menee ajokunto pönttöön huutelemalla. Sisko kyllä ymmärsi ja oli helpottunut kun peruimme yöpaikan.
Kolmen muovikassin turvin lähdettiin kotimatkalle. Kuudenkymmenen kilometrin päästä pysähdyttiin ostamaan huoltoasemalta lisää roskapusseja, kun neiti oli yökännyt jo neljästi ja viisivuotiaskin valitteli että vatsaan koskee. Kaupungin liikennevaloissa äitiä nauratti elämän tragikomiikka, kun istui nurinpäin takapenkillä pitäen toisella kädellä pussia neidin leuan alla ja etsien toisella kädellä nuoremman neidin tuttia.
Pikkuhiljaa tilanne rauhoittui ja lopulta autokin pysähtyi omaan pihaan. Nukkuvat lapset kannettiin sänkyihin ja tyhjättiin auto. Penkkejä ei tarvinnut alkaa pesemään äitin fiksun roskapussikaulurimenetelmän ansiosta. Kotimökin sisälämpötila oli tipahtanut 17°C:een, joten Työmies keitti kahvit ja laittoi takkaan tulet.
Viimeisistä mutkista huolimatta reissu oli onnistunut. Oli ihana nähdä taas rakkaita ihmisiä, sitä kun ei koskaan tiedä onko tilaisuutta siihen enää. Oli ihana päästä hetkeksi irti arjesta ja kotiympyröistä, vaikka rytinällä sinne palattiinkin. Oli mukava tuntea olleensa odotettu ja ikävöity. Oli liikuttavaa seurata, kuinka lämpimästi isoisovanhemmat näitä lapsenlapsenlapsiaan hoitivat ja rakastivat. Tuollainen kun ei ole kenellekään itsestäänselvyys, se on lahja. Ja olen todella onnellinen, että omilla lapsillani on ollut mahdollisuus tutustua heihin, ja että he tulevat aina muistamaan heidät.
Monta ajatusta taas tien päällä lähetin yläkertaan. Että hirvet pysyisivät metsässä. Että yrjöt osuisivat pusseihin. Että mutkissa ei olisi kovin liukasta. Että edellä ajaneen linja-auton vauhdissa yhtäkkiä auennut konehuoneenluukku pysyisi matkassa eikä lentäisi myrskytuulen mukana kenenkään tuulilasiin. Että isomummu ja -pappa saisivat vielä monta tervettä ja onnellista päivää, ja että näkisimme heidät vielä. Että kotimetsässä huhuttu susi olisi jo häipynyt tai ammuttu.
Vaan onhan tämä elämä aika melskettä. ♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti