Hiljaiseloa.

Elämä on tällä hetkellä vain selviytymistä päivästä toiseen. Eipä jaksa tehdä oikeastaan mitään, mutta eipä sitä viitsi surra, aina voi pitää ovet lukossa niin, ettei kukaan näe tätä kaaosta..

Pyykkivuori kasvaa, koneellisen pesen silloin tällöin, ja unohdan laittaa sen kuivumaan. Kodinhoitohuoneessa liikkuminen on mahdotonta, sillä  lattiaa (sitä pientäkään) ei näy. Joku päivä sitten reipastun..

Lattiat ovat likaiset. Keittiöstä olen sen joutunut hammasta purren muutaman kerran pesemään, kun joku on kaatanut maitolasinsa. Imurin raatokin on vähemmällä käytöllä kuin ikinä ennen. Levätkööt sekin raukka. Pitäisi muutenkin hankkia  uusi työkalu. Ehkä sitten kun tästä taas pääsee tolpilleen.

Sormenjäljet peittävät ikkunat ja lelut, parittomat sukat, kirjat ja nokkamukit lojuvat olohuoneen lattialla. Ei niitä kukaan kerää edes komennosta, niin enpä viitsi minäkään. Ehkä tämä talo pysyy vielä hetken pystyssä.

Ompelukoneet pölyttyvät työhuoneessa. Olohuoneen verhot pitäisi lyhentää, ja keittiöön keksiä jouluverhojen tilalle toiset. Onhan tässä vielä aikaa.

Äiti on kotona, kirjaimellisesti vain ON. Mutta edes on. ;) Ja laittaa ruokaa, ihan väkisin, mutta tekee sitä joka tapauksessa. Isommat  pojat ovat saaneet vuorotellen tyhjätä tiskikoneen, äiti täyttää sen, jos jaksaa. Ja mies yrittää ymmärtää.

Tänään jaksoin olla lasten kanssa ulkona rakentamassa lumilinnaa. Ja ukkokin tuli auttamaan. Naapurinkin kanssa ehdittiin jutella pitkät pätkät. Kaikki on hyvin. <3 Ehkä jo kuukauden päästä uskaltaa avata ovet lukosta. ;)