Synnytys...

Kirjoitan synnytykseni terapeuttisista syistä. Vastuu on lukijalla.

Rv 36+1 oli perjantai. Supisteli, enemmän tai vähemmän säännöllisesti, muutaman kerran kipeästi. Yöllä tuli tunne, ettei synnytys ole kaukana. Lauantaina supistelu jatkui. Alkoi säännöllisenä n. 5minuutin välein, ja hiipui iltaa  kohden. Yöksi tilanne taas rauhoittui. Sunnuntaina rv36+3 sama säännöllinen meno taas päällä. Naapuri kutsui kahville pikkulikan kanssa, ja kyllähän me mentiin. Tytöt leikkivät keskenään, toki meidän ipana oli parhaimmalla riiviö-tuulellaan ja meinasi heittäytyä hankalaksi. Supistelu alkoi olla sen verran tukalaa, että naapuri päätti hoitaa tytöt ja kipaisin yksin kotiin. Pojat pudotettiin seuraavaan taloon ja lähdettiin sairaalaan.

Supistuksia tuli 3-5minuutin välein ja olo oli tukala. Kohdunsuu ei kuitenkaan ollut auki kuin pari senttiä ja kanavaakin oli jäljellä. Käytiin ukon kanssa  kävelemässä sairaalan pihalla ja viereisestä Siwasta haettiin evästä. Kiivettiin portaita pitkin takaisin neljänteen kerrokseen. Ja synnytyssaliin.

Kuuden aikaan kätilö tutki taas tilanteen. Se oli sama. Ei edistystä. Supistelu jatkui entiseen malliin. Kahdeksan aikaan sama juttu. Kotiinkaan meitä ei päästetty, sillä oli mahdollista että synnytys alkaisi edetä hirmuista vauhtia. Sain ilokaasua ja yritin vain kestää.
Mies ramppasi tupakalla ja kävi ostamassa Siwasta minulle paprikan.

Kätilöillä vaihtui vuoro, ja yövuorolainen tuli esittäytymään. Kello oli noin yhdeksän, ja olin ilokaasusta ja kivuista sekaisin. Tutkimus paljasti, että jotain oli tapahtunut, kohdunsuu oli yhtäkkiä auki neljä senttiä. Lääkäri tuli laittamaan kohdunkaulanpuudutuksen, mitä en aluksi halunnut, mutta kipeänä lopulta kelpuutin. Kalvot puhkaistiin ja puhuttiin spinaali-tasosta ja oksitosiinista. Käytin edelleen ilokaasua. Puudutus tehosi vain vasemmalla puolella, supistukset tuntuivat oikealla ihan yhtä pahalta kuin aiemminkin. Ilokaasu rentoutti ja väsytti niin etten jaksanut välittää mistään. Kuulin kaiken mitä puhuttiin, mutten jaksanut katsoa tai vastata.

Kello tuli kymmenen ja alkoi ponnistuttaa. Vauva ei kuitenkaan ollut laskeutunut tarpeeksi ja kätilö käski minun kääntyä konttausasentoon. Hetken nojailin sängynpäätyyn ja sain kääntyä takaisin. Ponnistin aluksi kyljelläni. Samassa kätilö käski lopettamaan, jotain oli pielessä. Toinenkin kätilö ilmestyi tutkimaan tilannetta: vauva oli tulossa kasvot edellä. Iski epätoivo. Olin kuullut tutuilta, että semmoiset synnytykset ovat vaikeita. Itkin, ilokaasumaskiin. Puudutukset olivat lakanneet jo ajat sitten.

Odotettiin lääkäriä. Aina supistuksen tullessa käskettiin ottaa happea maskista ja olla ponnistamatta. Naapurisalissa ponnistettiin, huudosta päätellen.

Lääkäri saapui ja urakka alkoi. "Yritämme alakautta, ja jos jää  jumiin, tehdään keisarileikkaus". Motivaatio katosi. Kumpi pahempi. Tuskat olivat sietämättömät ja riskit suuret. Itkin ja huusin, vaadin leikkausta ja ponnistin. Kämmenselkään oli ilmestynyt tippa supistusten tueksi. Pelkäsin kuolevani. Pelkäsin vauvan puolesta. Ponnistin ja tappelin vastaan. Hengitin ilokaasua ja toivoin että kaikki olisi vain pahaa unta. Lääkäri puudutti välilihan, mikäli se jouduttaisiin leikkaamaan. Joku  venytti jostain, että vauvan kasvot mahtuisivat tulemaan. Kaikki oli yhtä painajaista. Mies kesti vieressä ja kuulin sen vakuuttavan voivansa hyvin. Aika tuntui pysähtyneen eikä loppua tuskalle näkynyt. Yhä uudelleen joku nosti pääni ylös, käski vetää keuhkot täyteen ilmaa ja ponnistaa. "Seuraavalla se tulee tai sitä seuraavalla" "Hyvä, hyvä, ponnista vielä, vielä, älä päästä ilmaa ulos, älä huuda, ponnista".. Ja sitten tapahtui. "Nyt odota, älä ponnista, leikataan napanuora, tämä pitää siitä kiinni." Sen lisäksi että vauva puski kasvot edellä maailmaan, sillä oli napanuora kahdesti kaulan ympäri. Seuraavalla ponnistuksella tuska päättyi ja vauva rääkäisi.

Se oli ihan elävä pikkuinen poika. Sen kasvot oli mustat ja otsassa oli valtava musta patti. Se nostettiin paitani alle, se oli tahmea ja tuntui tutulta. Itkin sen rumuutta hiljaa mielessäni, reppana näytti kolhuineen aivan apinalta. Pelkäsin vauvan puolesta, sen urakka oli paljon rankempi kuin omani. "Haluaako isä leikata napanuoran?" Ja isä kieltäytyi taas, viidennen kerran. Raivo kiehahti. "Sähän muuten leikkaat sen, se on sun hommas nyt, me hoidettiin omamme ja ollaan edelleen hengissä!" Ja niin se nöyrästi totteli. Ja näytti tehtävän suoritettuaan erittäin tyytyväiseltä itseensä. <3

Istukka syntyi, se oli ehjä. Ei tullut ommeltavaa. Ei tarvittu imukuppia, eikä sitä olisi ilmeisesti edes voinut käyttää. Jälkisupistukset alkoivat ja oksitosiinitippa sammutettiin. Jalat tärisivät, silmät painuivat väkisin kiinni ja pieni poika valitti hiljaa.

Mies selasi facebookia ja vastaili whatsappissa "jokojoko"-kyselyihin. Tuttavamme oli saanut pojan. LA olisi ollu kolme päivää ennen meitä. Poika syntyi 20minuuttia ennen meidän poikaa, viereisessä salissa. Tuore isä ja tuore viisinkertainen isä lähtivät yhdessä ulos savuille. Saliin tuotiin juhlakahvit ja omenamehua johon oli sekoitettu vissyä.

Puolenyön aikaan mies lähti kotiin nukkumaan. Mummu ja pappa olivat hakeneet lapset naapurista mummulaan yöksi. Pääsin suihkuun. Sillä aikaa kätilö mittaili ja kuivaili poikaa. Vauva valitteli ja verensokeri mitattiin, se oli turhan matalalla ja annettiin maitohörppy. Mittailtiin muutaman kerran uudestaan ja pikkuhiljaa syöttämällä mittarilukema nousi toivotulle tasolle. Vauva valitteli mutta hiljeni heti kainaloon päästyään.

Meidät siirrettiin synnyttäneiden osastolle. Lastenhoitaja otti vauvan valvontaansa seuratakseen verensokeria ja syöttääkseen lasta kolmen tunnin välein. Nukuin huonosti. Aamulla sain lapsen takaisin kainaloon. Suuri patti otsasta oli jo miltei laskenut, ja poika oli suloinen mustasta naamasta huolimatta.