Reissuhumala

Käytiinpäs taas pitkästä aikaa koko porukalla reissussa. Määränpäänä isomummula. Isäntä kun meni sinne velipojan kanssa tekemään kattoremonttia, päätettiin lasten kanssa lähteä mukaan.

Pakattiin auto täyteen polkupyöriä, potkumopoja, nukkeja, nukenrattaita, vaatteita, peittoja jne. Jopa tablettikone ja mokkula. Tarkoituksena saada lapset olemaan suht rauhassa sisällä(mummulassa ei ole leluja, tietokonetta tai videovehkeitä) huonolla ilmalla ja toisekseen viihtymään ulkona hyvällä säällä. Ja suunnitelma toimi.

Lapset viihtyivät ulkona, nukkuivat kiltisti päiväunet, eivätkä normaalia enempää tapelleet. Pojat pääsivät vuorotellen isopapan traktorin kyytiin, ja auttoivat keräilemään katolta nakeltuja huopa- ja lautaroskia. Telkkarista tuli muutama lastenohjelma ja iltapäivällä käytiin hiekkamontulla uimassa. Tai lapset kävi, äiti jäätyi kahlaamalla. :D

Illalla ajelin lasten kanssa toiseksi yöksi siskon luo 70km:n päähän. Ukko jäi vielä jatkamaan remonttia. Perillä odotti pieni helteinen kaksio, ja lämmin sauna. Saunotettiin kaikki (yhteensä) seitsemän lasta ja saatiin ne nukkumaan ennen puoltayötä. Aamulla herättiin kello kahdeksan, kesähelle oli poissa ja lapset kiukkuisia. Vietettiin laiskaa sunnuntaita. Kävin lasten kanssa Kärkkäisellä. Nuorin nukkui kärryissä, toiset juoksivat kilpaa käytävillä ja ottivat äänekkään painimatsin äitiysvaateosastolla. Vanhin pojista suuttui kun äiti ei ostanut sille kolmatta uutta lippistä ja mökötti.

Mentiin ukon äidin luokse odottelemaan miesten saapumista. Mummu passasi lapsia ja itse makasin koirankarvaisella sohvalla.Kotimatkalla nukuttiin päiväunia Kokkolaan saakka. Mieliala nousi niinkin pienellä mutkalla kuin McDonalsin autoluukulla, ja loppumatka sujui ihan mukavasti eväiden parissa.

Joku joskus kertoi, että kotiintullessa kestää hetki tajuta tilanne, koska sielu ei tule samassa tahdissa. Joko mun sielu on vielä reissussa tai sitten se oli muuten vaan rankkaa, kun tässä on jo kaksi päivää mennyt huokaillessa. :D Nyt vasta pistin ensimmäiset reissupyykit koneeseen.

Vointi kyllä on oikein loistava, ei ihmeempiä kipuja tai kolotuksia, pieniä harkkasupistuksia, muttei mitään stressiä niistä. MUTTA siitepölyallergia. Tähän mun eloni päättyy. Histecistä ei ole mitään hyötyä, nenäsuihke vaan pahentaa tilannetta. Silmät vuotaa, nenä tiputtaa, aivastuttaa ja olo on tukossa. Yöt menee kylkeä käännellessä, että edes toinen puoli nokasta pysyisi auki. Eikä mua parin päivän oireilut haittaa, vaan kun tätä jatkuu nyt jo ainakin kolmatta viikkoa. Jospa se kohta laantuis..?

Mutta semmoinen humala tällä kertaa. Hyvä mieli jäi kaikenkaikkiaan. Pyykkiäkään ei nyt mitenkään mahdottomasti ole, eikä taivaskaan näytä yhtä harmaalta kuin eilen. Kunhan tästä lähtee taas rullaamaan otan työn alle asuntovaunun tehopesun, koska suviksiin on enää kuukausi!!! Seuraava reissuhumala sieltä. ;) <3

Pärjäämisestä..

Jotenkin sitä joutuu jatkuvasti todistelemaan pärjäämistään. Kävin äitiysneuvolassa aamupäivällä, mukana kaikki neljä lasta sillä kodinhoitajaa ei järjestynyt. Terveydenhoitajan mukana oli opiskelija. Jonka ilme paljasti miten hulluna se meikäläistä piti. Huolenaiheena taas oli se, kuinka selvitään loppuraskaus niin, ettei vauva syntyisi ennenaikaisena. Samalla piti täyttää 'perheen voimavarat'  -, 'päihteiden käyttö raskausaikana' -, ja 'parisuhteessa ilmenevä väkivalta' -kyselyt. Vastasin kahteen viimeiseen 'ei, ei, en käytä, ei uhkaile jne'. Perheen tukiverkostotkin ovat luksusluokkaa: sukulaisia naapurissa, anoppi ei sekaannu, mummula lähellä, ystäviä ja sisaruksia paljon. Ja aina niille pitää vakuuttaa: kyllä mä pärjään.

Pärjäänkö? Lasten kanssa, kyllä. Miehen kanssa, joo. Sukulaisten kanssa, jep.
Lasten ja ukon kiukuttelut menettelee. "Äiti on tyhmä!" ja "sitku mulla on oma talo niin siellä saa vaan pelata ja syödä herkkuja ja karata naapuriin!" menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pitkään kestäny koko perheen flunssa ja sen sivutuotteena kolmen lapsen korvatulehdukset on kohta ohi.  Ja ne ärsyttävät sukulaiset on tähän asti pysynyt tarpeeksi kaukana.

Enhän mä oo tässä yksin, mullahan on se mies. Tietysti me tapellaan siitä, että olis kiva jos se mies olis ne illat perheen kanssa eikä istuis siellä netissä. Ja vähän siitäkin, että kukas sen tiskihomman taas on tehnyt kolme kertaa päivässä viimesen kuukauden ajan. Mutta se mies on kuitenkin olemassa ja yleensä se on jopa kotona.
Ja jos kehtaa, niin voi kysyä jos naapurin kuuden lapsen äiti voisi hoitaa neljää adhd-tapausta pari tuntia, ottaisin pienet päikkärit. Tai voihan sitä kysästä siltä vuorotyötä tekevältä naapurilta silloin, kun sille sattuu vapaapäivä. Tai vaikka omalta äidiltä, sehän saa olla nykyään rauhassa päivät koulussa tai työharjoittelussa ja vapaapäivät töissä kotipalvelussa. Mutta enhän mä kysy, koska se on jotenkin noloa, ja koska mähän pärjään kyllä.

Ja oikeesti mä pärjään kaikkien muitten kanssa, paitsi itteni. Kroppa pettää, pää pettää ja siinähän ne sit oliki. Semmoset inhottavat liitoskivut, kamala vihlominen alapään luissa ja lihaksissa. Ne vie yöunet,  liikuntakyvyn ja sen olemattoman seksielämänki. Ja kun pitäis liikkua kun toinen ongelma on iskias, ja se vaan pahenee makaamalla.. Että hampaat irvessä mennään. Ja joskus sitä hoksaa, että on vähäksi aikaa unohtanut ne säryt ja saanut jotain tehtyä. Sitten toisessa hetkessä istuu sohvalla, itkee ja toivoo ettei ne lapset karkaa naapuriin asti.

Ehkä se vika onki mun päässä. Tai sit mä oon vaan peruslaiska, ja ne 'pienet turhat liitoskivut' on vaan hyvä tekosyy olla ottamatta vastuuta mistään. Jos lapset karkaa naapuriin, niin se on naapurin vika kun ei oo rakentanu aitaa tonttinsa ympärille. Samaten se alkuraskauden pahoinvointi oli hyvin 'laskelmoitua'. Kun lääkärikin kummasteli, ettei ole koskaan törmännyt tapaukseen jossa pahoinvointi kestäisi yli kaksi viikkoa. En tiiä mille alalle herra oli erikoistunut, mutta neljän raskauden kokemuksella se kestää mun kohdallani raskausviikolta 6 viikolle 13-14 saakka. Ja ehkä jotkut osaa 'tehdä' lapsen niin, että se LA on tiedossa ennen sitä positiivista testiä.

Silti jotenkin väsyttää se todistelu.. Enkä usko että hormoni-itkut yhtään auttaa tätä tilannetta. Ainaki miestä se tuntuu pahasti ärsyttävän. Mutta siitä huolimatta oon ihan varma, että äitienpäivänä pillahdan itkuun jos se ei oo vaivautunu ostamaan mulle minkäänlaista äitienpäivälahjaa..

Vihaus

Tällä hetkellä mä vihaan ihan kaikkea. Ja se viha kyllä vie voimat.

Mä vihaan ihmisiä ja niiden ilmeitä kun näkevät minut ja kaikki neljä ja puoli lasta. Mä vihaan niitten kauhisteluja, epävarmoja kysymyksiä: onks nää kaikki sun, onks kaikilla sama isä. Samalla mä vihaan neuvolantätejä jotka kysyy: miten on menny, kun niille ei voi kertoa totuutta.

Mä vihaan äitejä, joilla on täydellisiä lapsia, jotka osaa pyytää anteeksi ja joiden kiukku rauhoittuu päätä silittämällä. Myös niitä äitejä, jotka "tekee" yhden lapsen ja ajoittaa seuraavan syntymän niin ettei ikäerosta tule liian pientä tai suurta. Ja samalla mä vihaan niiden miehiä. Niitä jotka tekee itsekkäästi reissuhommia ja jättää äidin pärjäämään yksin lasten kanssa. Ja myös niitä, jotka hoitaa joka toinen yö heräämiset ja osallistuu kotitöihin.

Mä vihaan Kelaa, eduskuntaa, koko Suomen valtion "hyvinvointijärjestelmää", kaupunkeja ja kuraista maaseutua.
Vihaan kaikkea sitä paskaa jota maailma mun niskaani kaataa joka armas päivä.

Mä vihaan sitä, kun kotiäitiys on "kelan rahoilla elämistä", ja sitä kun se kotiäitiys ei ole mitään, vaikka se on kaikkea mahdollista 24/7 ympäri vuoden. Mä vihaan sitä, että miehen työpäivä kestää 8-10 tuntia ja se loppuu. Joka päivä. Ja yleensä viikonloput on vapaita. Mä vihaan myös sitä, että äidin töissäolo tulee kalliiksi, kun pitää maksaa lastenhoidosta ja työmatkoista, veroja unohtamatta.

Mä vihaan tauteja, ja yksivuotiaan tapaa niistää naamansa sohvaan tai äidin vaatteisiin. Vihaan nelivuotiaan uhmaa ja viisivuotiaan kiusantekoa. Kolmevuotiaan hallitsematon kiukku onkin taas oma lukunsa.
Vihaan itsekkyyttä, uhrautumista, ja vihaan sitä että toiset täytyy ottaa huomioon. Vihaan marinaa, riitelyä, kiukuttelua, ovien paiskomista ja mököttämistä.

Vihaan vertaistukea ja ongelmia joita on jokaisessa perheessä. Vihaan avioeroja ja yhteishuoltajuuksia, uusioperheitä, puolikkaita sisaruksia ja isoja ja pieniä sukuja.

Sitä voi yhtenä päivänä vihata melko paljon. Kuulemma se on välillä terveellistä. Ainakin multa löytyy vielä tunteita.

Riman ali..

Ei aina tartte teherä niinku nua pareet äireet? Mä ainaki oikasin tänää. Kahteenki kertaan. ;) Aamupäivällä syötiin lihapullakastiketta, jossa oli tehtaan paapan pyörittämiä lihapullia. Iltapäivällä avattiin Dolmio, ja keitettiin rakettispagettia.

Mutta mitäs sitten? :D Jäipähän aikaa pyykinpesumaratonin lisäksi näpertelyihin. Tyttöselle valmistui ihanat keltaiset villasukat. Kangaskaapista valittiin kivoja trikoita ja tehtiin kevätpipot. Käytiin kaupassa koeajamassa ne ja huomattiin samalla, että joesta on jäät menneet. Nyt on siis kevät. :))

Aurinko paistaa ja äiti toivoo kädet ristissä, että illaksi keksittäis jotain kivaa koko perhe. Että ilta ei menisi isännän päiväuniin tai tietokoneelle. Puolivalmis ruoka muuttuikin jo valmiiksi. Saas nähdä kuinka pipopäät syö, kun sorruin ostamaan niille kaupasta karkkia. ;)

Ohi on!?

Koputan nyt vielä puuta.. Näyttää kuitenkin siltä, että hengissä selvittiin. Nimittäin vatsataudista.

Kammottava viikko takana.. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Viljami  könysi meidän sänkyyn. Eikä jäänyt jalkopäähän kuten yleensä, vaan piti ängetä isin ja äitin väliin. Ja sitten se oksensi siihen. Isi ehti alta pois, äiti ei.. No eipä sitten auttanut kuin kantaa poika suihkuun, pistää petivaatteet pyykkiin ja vaihtaa uudet. Urakan jälkeen poika nukkui puolisen tuntia ja yökkäsi taas. Tällä kertaa omaan sänkyyn. Ja taas puolen tunnin päästä uusiksi. Siirryin loppuyöksi pojan kanssa vierashuoneeseen, sieltä kun on lyhyempi matka vessaan. Nousin puolen tunnin välein nostamaan pojan pöntön reunalle. Kymmenennen kerran jälkeen en jaksanut enää laskea.

Seuraava päivä kului kellon ja lääkeruiskun kanssa. Edellisestä mahataudista opittiin, että Viljamille oksentaminen jää helposti päälle, joten heti kun jokin pysyi sisällä aloitin Floridral-kuurin. Vartin välein 10ml liuosta suuhun.. Seuraavan yön sain nukkua.

Eeva aloitti torstaina. Oksensi illan, nukkui yön, mutta Aappo-reppana heräsi yöllä lammikosta. Ja kun se piti käydä kertomassa äitille, ei ehdittykään enää vessaan, vaan seuraava satsi meni alas yläkerran portaita. Perjantaina potilaita oli kaksi, iltapäivällä kolme kun Oskari liittyi seuraan. Ja illalla äiti mukaan laskettuna neljä.

Ukko vältteli kotia hienosti koko viikon, oli muka pakollista autoremonttia jne. Lauantain se oli onneksi kotona, laittoi ruuan ja hoiti lapset. Sunnuntaina oltiin jo paremmassa kunnossa. Jaksettiin jopa ulos ja leikkipuistoon.

Onpahan nyt siivottu ja pyykätty. Joka välissä on pesty paikkoja  kloriitilla. Silti taidetaan vielä muutama päivä pysytellä hissuksiin kotosalla, en todellakaan halua tätä tautia viedä eteenpäin..

Onneksi meille kyseinen riesa on eksynyt melko harvoin. Edellisen kerran sairastettiin uusivuosi 2013. Sitä ennen tainnut käydä yhden kerran, ja silloin meillä oli vasta kaksi lasta.. Siis 2010, luulisin. Toivotaan taas pitempää taukoa, ottaa koville, ainakin äitillä. ;)

Pesänrakennusta

Keväällä naiselle saattaa iskeä sisustusvimma. Tänä vuonna se tuli tähän taloon pikkuisen aikaisemmin. Tiesin jo rakennusvaiheessa kyllästyväni ruskeisiin seiniin, mutta ruskeat niistä silti tehtiin.

Pari vuotta tuijottelin ruskeita seiniä ennenkuin naksahti. "Nyt valoa tähän mökkiin kiitos!" Ostin maalipöntön, se lojui eteisessä muutaman päivän, sitten mies nosti sen hattuhyllylle. Siellä se odotteli muutaman viikon, kunnes sain inspiraation ruveta listoja teippaamaan.

Illalla lasten mentyä nukkumaan saikin ruveta maalaamaan. Kolme kerrosta se vaati peittääkseen tasaisesti, mutta lopulta hyvä tuli. Ja valoisampi..?

Olin suunnitellut hankkivani seinälle hyllyjä, joihin lasten kuvat saisi esille. Kun sellaista pölynkerääjää en saanut hommattua, ajelin eräänä aamuna Euroaittaan, löysin halpoja puisia kehyksiä ja naputtelin ne seinälle. Tuikkukoriste näytti orvolta takan päällä, kivasti senkin sai asennettua seinään.

Sitten suurin unelmani. Piano. Olin aikonut ostaa sellaisen veronpalautuksista' sitten joskus'. Faari ehti kuitenkin ensin. Äiti soitti ja kysyi milloin haen heiltä pianon pois. Faari (isänisä) tuo 11. päivä pienet urut, ja piano pitää saada pois niiden tieltä. Samana iltana ukkokulta, serkkupoika sekä pari velipoikaa roudasivat aarteen tänne. Vanha se on, kulunutkin, mutta kaunisääninen ja hyvä soittaa. Ihana. <3

Kirjahyllystä aion vielä hankkiutua eroon, sohvan haluaisin vaihtaa ja matot kaipaa pesua. Sitten olisikin jo aika vaihtaa keittiöön lattialaatat ja olohuoneeseen laminaatti. Autotalli ja talon laajennuskin on suunnitteilla. Ihana asua omassa! ;)

Äiti, mietis nyt vielä..

Tekis mieli karjaista jo, että Viekää ne kirjat takas hyllyyn, JUST NYT. Mutta kun tässä istun ja seurailen lasten leikkejä, tulipa mieleeni kysymys, MIKSI? Se homma (siis kirjojen kerääminen) on ihan yhtä iso tunnin tai parin kuluttua, kuin nytkin.

Sama kysymys joskus heräsi, kun hermostuin nähdessäni kaaoksen olohuoneessa. Lasten silmin se oli yybermagee maja, sohvatyynyistä, peitoista, tyynyistä ja pikkujakkaroista tarkkaan balanssiin aseteltu.

Äiti on ihan tyhmä kun se rajoittaa lasten luovuutta. Koska silloin äiti ajattelee vain itseään,  ja sitä, kuinka se siivoamimen onkin vain niin inhottavaa. Ehkä äitin pitäisi ajatella aina lapsen aivoilla ennenkuin kieltää. Ehkä äitikin muistaisi kuinka kivaa se majojen rakentelu olikaan. Ja se kun puettiin uikkarit päälle, vedettiin kaapista pyyhkeet, laitettiin 'eväät' koriin ja lähdettiin siskon kanssa uimaan  -olkkarin karvamatolle.